Äiti seisoi ikkunan luona ja katseli yhä auringonpaisteiselle kadulle, katseli tuttua näköalaa, jota hän lapsuudesta saakka oli katsellut. Kadun toisella puolen oli rivi mataloita puurakennuksia, oikealla niiden takana oli kauppaneuvos Ahlmanin korkea kivitalo ja vasemmalla näkyi kaupungin vanha kivikirkko.
Samat puutalot olivat seisoneet siinä niin kauan kuin hän muisti. Toisia omistajoita oli joihinkuihin ehtinyt jo muuttua, vaan useimmat olivat samoilla suvuilla kuin viisikymmentä vuotta sitten. Ahlmanien kivitaloa ei hänen lapsuudessaan siinä ollut. He olivat muuttaneet paikkakunnalle vasta parikymmentä vuotta sitten. Hänen lapsena ollessansa olivat Öhmanit kaupungin mahtavimpia. Heidän kauppansa lienee ollut yhtä vanha kuin kaupunkikin. He eivät loistaneet kivitaloilla. He asuivat vanhassa sukutalossaan torin laidalla, kirkon tuolla puolen. Eivätkä he muutenkaan ulkonaisen loistonsa tähden muista eronneet. Heidän synnynnäinen älynsä ja kykynsä erotti heidät muista pikkukaupunkilaisista. Niin ainakin ennen. Kuinka lienee nyt? Huhuiltiin kaikenlaista. Huhuiltiin nuoren Erikin ruvenneen juomaan ja hävittämään pesää. Huhuiltiin heidänkin asioittensa menevän siksi yhä alaspäin. Kukapa sen tiesi. Ihmiset ovat aina valmiita pahaa puhumaan.
Vaan jos se oli totta, niinkuin se kuitenkin taisi olla, niin olipa vanhalla Erik Öhmanilla raskaat vanhuuden päivät. Ehkä yhtä raskaat kuin hänellä itselläänkin, Fredrika Martinilla.
Erik Öhman oli ollut hänen leikkitoverinsa, hänen parhain ystävänsä. Ja hän jumaloi vieläkin Erikiä. Olihan hän miehiä jo joitakuita eläessään nähnyt, vaan Erikin veroista ei ainoatakaan. Erik eli yksinäisyydessään omaa kieltäytyvää elämäänsä, eikä kukaan muu kuin hän ehkä aavistanut, mitä hän itseensä kätki.
Hän oli toivonut Erikille kaikkea hyvää. Ja kohtaisiko Erikiä nyt sellainen suru? Tiesihän hän, miltä tuntui, kun näki sukupolven rappeutuvan, kun näki poikansa menevän alas. Erik ponnisteli siellä salassa, olihan hänellä vain yksi ainoa poika.
Yksi ainoa, niinkuin hänellä itselläänkin. Siksipä hän tiesi, miltä se tuntui. Toisen ei tarvinnut sitä hänelle vakuuttaa. Niin, Erik, näin heille nyt kävi.
Hän oli salaa toivonut, että nuori Erik ja Anna olisivat sopineet toisillensa. Vaan ei. Kaikki hänen toiveensa olivat rauenneet alusta alkaen. Sehän se olikin omituisinta, ettei ainoakaan hänen toiveensa toteen käynyt.
Mustat, pahviset katot näyttivät harmailta kirkkaassa auringonpaisteessa. Paisteista katua ajoi joku maalainen kärryissään torille. Sinne kulki talonemäntiä rannukkaiset, harmaat saalit hartioilla, maitokannu ja torikori kädessään. Suorina ja jäykkinä kulkivat rikkaammat, sivuilleen katsomatta. Köyhemmät ja laihemmat työmiesten vaimot mennä humppasivat kiireesti käsiään huitoen ja pää etukumarassa ja tervehtivät nöyrästi rikkaampia, jotka vain huuliaan liikuttaen arvokkaasti vastasivat.
Naapurin emäntä pysähtyi torilta tullessaan kadun toisella puolen puhutellakseen toista naapurin emäntää, joka portista oli juuri tulossa ja hääteli kahta huutavaa lasta helmoistansa. Lapset pelkäsivät naapurin emäntää ja pujahtivat portin taakse ja katselivat portin raosta, milloin vieras jättäisi äidin. Vaan siihen jäivät vaimot kielestänsä kiinni. Heidän keltaisilla kasvoillansa pysyi jäykkä ja arvokas ilme, huulet vain liikkuivat hiukan ja käsi viittaili saalin alta. Kohta viittasivat he tohtorilaan päin ja kasvoille tuli pahansuopainen ja ilkeä ilme. He pälyivät yhä Martinin ikkunoihin ja tohtorinna kuuli, miten he mainitsivat Alvarin ja Iidan nimet.
Fredrika Martin kääntyi ikkunasta. Anna oli jo pukeutumassa. Hän sattui katsahtamaan äitiin ja hän ihmetteli, miten äiti yhtäkkiä oli käynyt niin vanhan näköiseksi.