Kirkonkello kumahutti kymmenlyöntinsä. Kohta ajoi kadulla Öhmanin nuori Erik, katsahti ikkunoihin, läimähytti piiskalla hevostansa ja katosi kirkolle päin. Vaimo kadulla pysähtyi uudelleen, laski kantamuksensa maahan ja jäi katsomaan heidän ikkunoihinsa.
Lapset läksivät kiitämään hevosina pitkin huoneita, mutta mummo jäi istumaan väsyneenä ompelupöytänsä ääreen. Hän istui siinä ja katseli, kuinka ilma värähteli lämmöstä, kuinka auringonpaiste kiilteli naapurin koivujen tuoreilla lehdillä, kuinka ohut savukiemura kohosi heidän piipustansa ja haihtui pilvettömälle taivaalle.
Hän katseli sitä mitään ajattelematta. Hän tunsi tarvitsevansa lepoa.
Mutta äkkiä hän heräsi. Hän kuuli ruokasalista askeleita ja liikettä.
Siellä oli Alvar.
Alvar oli siis vielä kotona. Luojan kiitos. Kunpa Martin ei nyt heti tulisi kaupungilta. Kunpa Alvar saisi rauhassa edes syödä, ennenkuin lähtee taas matkoillensa. Lienevätkö laittaneet hänelle aamupalaa edes?
Siellähän se liikkui Alvar hätääntyneenä kuin takaa ajettu otus. Jospa hän koettaisi puhutella ja viihdyttää häntä. Ja pitihän hänen saada nähdä poikaansa, ennenkuin hän taas läksi.
Ruokasalissa istui Alvar syömässä. Hän nieli suuria paloja, ja kädet vapisivat. Hän kiirehti, sillä hän pelkäsi, että isä ehtisi tulla.
Kun äiti tuli ruokasaliin, painoi Alvar päätänsä alemma ja katsoi lautaselleen. Hänen silmänsä olivat punaiset ja pöhöttyneet eilisestä juonnista, ja hän häpesi äitiä. Äiti tunsi sen ja istuutui kauemmaksi hänen taaksensa ja sanoi herttaisesti:
"Kaunis sää tänään."
"Kaunis."