"Olkaapa lapset nyt kilttejä, äiti menee ajelemaan hiukan", hän pui sormeansa lapsille varoittaakseen heitä ja sanoi mummolle herttaisesti:
"Äiti rakas, ei pitäisi rasittua lasten tähden. Einarikin, iso poika, antaa mummon kantaa itseänsä."
"Ole huoletta, Iida."
Iida pyörähteli kevyesti ja hänen silmissänsä oli kirkas loiste.
Ja mummo tunsi helpotusta, kun hän katseli Iidaa ja näki, miten hän osasi olla iloinen. Iidan avioliitto Alvarin kanssa oli ollut alentavaa jos kenen. Mitä Alvar oli pystynyt Iidalle antamaan? Ei mitään. Ei omaa kotia edes. Oliko siis ihme, jos Iida ulkopuolelta kotia iloa etsi? Oli onni, että hän uskalsi elää huoletonna ja iloita olemisestansa. Kenellä oli oikeus kieltää sitä toiselta, joka kenties tarvitsi sitä pystyssä pysyäkseen? Eihän Iidan laista oltu luotu tällaista ahdistavaa elämää varten.
"Hauskaa matkaa", toivotti hän Iidalle vilpittömästi. "Onkin kaunis ilma."
"Kaunis on. No, hyvästi, pikku typykät, ja hyvästi, äiti."
"Hyvästi."
Iida pyörähti ulos. Mummo vei lapset salin ikkunalle ja käski huiskuttamaan hyvästiksi. Iidan vaaleat kasvot näyttivät niin somilta suuren hatun alla. Hän kohotti vielä hansikoitua kättänsä hyvästiksi, ja hevonen läksi kiitämään kirkolle päin.
Päivän polttamalla kadulla kulki joku vaimo torilta kantamuksineen, pysähtyi ja jäi hevosella ajajaa katsomaan.