Alvar oli vaivautunut ja arka. Että hänen näin piti valehdella. Miksi äiti tunkeutui aina kyselemään ja puhelemaan. Antaisi hänen jo olla. Siellä se nytkin istui hänen selkänsä takana, ikäänkuin hän ei sieltäkin tuntisi hänen tuskaista katsettansa ja tarkasteluansa, eikä tietäisi, mitä hän siellä mietti, eikä tuntisi, kuinka hän oli neuvoton, kun ei löytänyt sanoja, millä puhetta taas alkaa. Siinä se äiti istui ja vaivasi häntä äänettömyydellään. Eikö hän alkanut ymmärtää, että hän oli jo mennyttä, että häntä vaivasi kaikki, että hän tahtoi saada vain rauhassa kulkea omaa tietänsä, veipä tuo minne tahansa! Olisivat antaneet hänen olla ja säästäneet hellyyttänsä. Ei hän enää toiseksi muuttunut.

Mutta äiti ei sitä uskonut. Eikä hän voinut jättää lastansa. Jos Alvar ei toiseksi muuttunutkaan, tahtoi äiti keventää hänen taakkaansa. Kun vain tietäisi miten? Sitä hän siinä tuskissansa mietti ja mietti. Miten voisi lähestyä Alvaria? Miten voittaa hänen luottamuksensa? Ei hän löytänyt sanoja, ei edes vaatimattomia, joilla ilmaista, että äiti ymmärsi häntä ja kaikesta huolimatta rakasti häntä. Kun olisi saanut sen sanotuksi niin, ettei Alvarin olisi tarvinnut tuntea itseänsä loukatuksi, kun olisi voinut jotenkin selittää, että tekipä Alvar mitä tahansa, äiti ei häntä tuomitseisi, ei häntä jättäisi. He kaksi, he kuuluivat yhteen; minkä Alvar elämällään rikkoi, sen hänkin rikkoi.

Tuska kohosi yhä äidin sydämeen, kun hän katseli poikaansa. Elämä oli vaikeata. Se oli haavoittanut hänen lastansa ja tahtoi tuhota hänet kokonaan, eikä hän voinut auttaa.

Siinä istui hän ja kuiskasi hänelle äänetönnä sanoja, joilla lohdutteli häntä. Hänestä oli Alvar sama pieni lapsi, jota hän ennen rinnoillansa syötti. Silloin uinuivat siinä hänen sydäntänsä vasten kaikki hänen rakkaimmat unelmansa. Nyt olivat ne unelmat toteutuneet. Siitä lapsesta oli tullut mies. Mutta ei se, jota hän oli toivonut. Ei se, jota vaatimattominkaan toive olisi vastannut. Vaan se, jonka oloa kammosivat, se, joka heikkona ja kaikkien halveksimana kulki teitä, teitä, joilta äiti ei häntä koskaan takaisin löytänyt.

Niin meni hänen ainoansa, niille teillensä ehkä iäksi katosi, eikä hän voinut auttaa häntä.

Sanoiko kukaan, että oikeus elämässä tapahtui?

V

Alvar oli hoitanut viimeksi jonkinlaista kirjanpitoa Ahlmanin konttorissa. Mutta jo pari kuukautta sitten oli hänen työnsä annettu toisille. Kuitenkin kävi hän siellä päivisin, luki konttorihuoneessa sanomalehtiä, tupakoi puodissa ja jutteli maalaisten kanssa. Hän nosti palkkansa ja oleili vapaasti muiden paitsi Lennartin kanssa. Sitä hän karttoi. Lennart oli määrännyt, ettei kukaan saanut loukata häntä. Salaa hän toivoi, että Alvar saisi työtä muualta. Heillä oli hän mahdoton. Hän teki omaksi edukseen tahallisia virheitä ja sotki asioita, niin että hänestä oli suoranaista haittaa ja hänen tekemiään nappauksia oli vaikea peittää muilta. Pääsi vähemmällä, kun maksoi hänelle ja antoi hänen olla.

Alvar olisi pystynyt työhön, mutta hän ei viitsinyt sitä tehdä. Ei hän viitsinyt tehdä edes siksi nimeksikään, että olisi pettänyt kotijoukkoja, kuten ennen. Äidille hän enää puhuikin työstä. Ja jos äiti ymmärsi, että hän valehteli, ei hän siitä välittänyt. Ei hän välittänyt mistään. Ei siitäkään, kauanko tätä hänen elämäänsä tällaisenaan kesti vai joko se pysähtyi siihen. Hän oli välinpitämätön ja kyllästynyt. Hän ymmärsi, että hän oli julkea ja että hänen olemisensa loukkasi toisia. Mutta se ei liikuttanut häntä. Mikään ei herättänyt enää voimakkaita tunteita. Tavallaan hän ymmärsi ihmisten ajatukset, mutta aina jäi hän ihmettelemään sitä, kuinka ihmiset jaksoivat verevästi suhtautua elämään ja sen sellaisenaan todeksi ottaa. Hän ei sitä enää voinut. Hän katseli itseänsäkin kuin toisen, vieraan varjoa, ja toisia katseli hän kuin outoja, kaukaisia olentoja, joiden harrastukset tuntuivat väkinäisiltä ja luonnottomilta ja joiden elämästä ei tahtonut keksiä mitään mielenkiintoista. Mitä heidän työnsä heistä kertoi? Vain heidän ahtaudestansa ja äärettömästä turhuudestansa.

Vaan jopa, eikö tuntunut, että hän olisi tahtonut sanoa jotakin syyttävää? Ketä kohtaan? Eikö elämä ilmestynyt vain muodoissa, jotka sille olivat mahdollisia, ja eivätkö ihmiset olleet kuin lapsia, syyntakeettomia ja viattomia kaikki.