Ei hän viitsinyt ajatella sitä. Oli miten oli. Epämiellyttävä, inhonsekainen tylsä tunto täytti mielen ja karkoitti turhat ajatukset. Hän vajosi tunnottomuuteensa ja tiedottomasti toivoi, että jokin tapaus, vaikka jokin onnettomuus, järkyttäisi häntä ja tuottaisi vaihetta hänen iljettävän tasaiseen, tylsään tilaansa. Hänen puolestansa olisi loppukin voinut tulla. Sillä loppuhan siitä tuli ennemmin tahi myöhemmin. Oli kysymys vain hetkestä ja siitä, miten se sattui. Tuliko se ulkoapäin, vai tuliko se itsestään, tahi jospa hän joutuisi jostakin kiinni — niin, pääasia, kauanko tätä kesti, kauanko laahustaa päivästä päivään, kauanko elää niitä sietämättömän tuskallisia aamuja, joina ei tiennyt, mistä elämänkevennystä löytäisi, mistä edes ryypyn, joka tekisi olon hiukan siedettävämmäksi. Sillä kukapa tiesi, jos vaikka tämä oli viimeinen päivä.
Sitä viimeistä päivää oli hän jo kauan elänyt ja nähnyt ihmeeksensä, että aika vain eteenpäin riensi ja yhä niitä päiviä riitti. Yhä hän eli toisten keskuudessa, nukkui, söi, joi. Yhä kulki hän samoja katuja, näki samoja ihmisiä, samoja taloja, yhä siis eli, eikä kukaan häntä syrjään sysännyt. Ei kielletty häneltä elämää. Tuo säännöllinen pikkuelämä, joka samanlaisissa muodoissa jatkui, samanlaisia perinnäismuotoja suosi, joka julmistui rikkeistä, olikin nyt pitkämielinen ja venyi liiaksi suvaitsevaisuudessaan, kun ei siitä välittänyt, kun ei sitä ärsytellyt. Se oli kuin olento, jolle oli velkaa ja jonka vallassa oli ja joka käytti valtaansa, laski jokaisen veloittavan askeleen, siksi kunnes mitta oli täysi.
Silloin se vapautti hänet painajaisesta ja hän pudisti tylsän olon päältänsä ja kävi rauhaan.
Ja sitä rauhaa ei mikään häirinnyt. Ei ne tyhmyydet, joita hän oli tehnyt, ei ne rikokset, joiksi hänen pieniä tekojaan sanoivat. Sen rauhan hän peri niinkuin muutkin. Kannattiko surra? Toinen täällä oli toisenlainen, toinen toisenlainen. Kaikki samanarvoisia. — Kunpa äitikin sen käsittäisi.
VI
Alvarin rappeutuminen oli alkanut nuorena ja vähitellen. Hänessä tapahtui jonkinlainen ruumiillinen väsymys, jota ei juuri huomattu. Pienenä oli hän ollut herttainen kuten hyvänsävyiset lapset ja kasvavana oli hän hienotunteinen, ei sanallakaan loukannut toisia eikä koskaan kiivastellut. Mutta hän ei myöskään vastustellut eikä vastustanut mitään. Ja siinä hänen hyvyydessään oli hänen heikkoutensa.
Kun hän erosi koulusta antautuakseen käytännölliselle alalle, ei hänen onnistunut löytää sopivaa tointa. Hän yritti yhtä ja toista, mutta ei pysyvästi mitään. Ja väliajoilla työttömänä oppi hän kuljeksimaan ja ryypiskelemään. Hänellä ei alussa ollut mitään himoa juomiseen. Oli hauskaa istua toverien seurassa ja keventää mieltänsä. Jokapäiväisyyden paino hävisi ja aukesi kuin uusi maailma ja uusi elämä, joka tuntui ihmisarvon mukaiselta. Elämä oli ainaista juhlaa ja sunnuntaita. Sai nauttia. Mitä siitä, jos välistä liikaa sattui. Ehtipä vielä tasaantuakin.
Niin ajatteli äitikin, kun huomasi Alvarin pienet poissaolot ja salasi niitä isältä.
Vaan siinä hän pettyi. Alvar tottui siihen elämään ja tottui juomiseen. Halu iskeytyi vereen, niin ettei hän enää voinut tulla toimeen ilman. Hän huomasi itsekin vaaran, vaan lohdutti itseään sillä, että ainakin silloin voi, kun koettaa ja viimeinen pakko on. Mutta pakkoa ei tullut, ja niin se jäi. Hän tylsyi vähitellen, niin ettei tuntenut tilansa luonnottomuutta. Hänen tuntojensa herkkyys ja ajatuksensa joustavuus katosi. Häneen ei vaikuttanut mikään ulkoapäin tuleva voima, ja sisäisiä sysäyksiä ei ollut. Niin vierivät miehistymisvuodet, ja häntä pidettiin jo menneenä.
Mutta tuli aika, joka tuotti kotijoukolle iloa. Alvar oli äidin hommasta saanut paikan Öhmanin konttorissa. Ja vanhan Öhmanin ystävyys herätti Alvarissa halun saada elää työllään niinkuin muutkin. Hän kiintyi työhönsä ja hänen elämänintonsa heräsi. Hänen ulkonainenkin olentonsa muuttui. Käynti oli vapaata ja katse kirkas ja avonainen. Hänen komea ulkomuotonsa viehätti naisia. Häntä pidettiin kaupungin kauneimpana nuorena miehenä.