Sattui niihin aikoihin, että Alvar rakastui. Iida oli tullut sattumalta käymään sukulaistensa luokse kaupunkiin, hän huomasi heti Alvarin. Ja niin se alkoi.
He olivat lapsellisia hulluudessaan. Seurasi kihlaus ja suunniteltiin naimista.
Äiti ei ollut ihastunut Iidaan, mutta hän tunsi suurta kiitollisuutta
Iidaa kohtaan, kun Iida pelasti Alvarin. Nyt ei hänen tarvinnut
Alvarista enää huolehtia. Alvarin elämä oli taattu.
Itse Martinkin iloitsi kihlauksesta. Hän toivoi Alvarin käsittävän asemansa. Tosin hänestä oli Alvarin naiminen hullua vielä, mutta minkä taisi. Hän koetti puhua Alvarille tuloista ja elämän käytännöllisistä puolista, vaan tällä kertaa uskalsi Alvar nauraa isälle. Heillä Iidan kanssa oli omat suunnitelmansa.
No menkööt, ajatteli isä, kunhan tasaantuvat, ainahan jotenkin toimeen tullaan. Nythän Alvarin oli pakko toimia, ja se oli onneksi. Kentiespä heistä tuli vielä tervettä sukua. Ja sehän oli pääasia. Sairaalloisissa ja heikoissahan se oli ihmiskunnan vitsaus. Niinkuin Alvarista näki. Mutta kenties se ei ollut vielä täydellistä rappeutumista, vaikka heikkous oli perinnöllistä: Fredriikan pehmeydessä ja liiallisessa herkkyydessä nähtiin jo ne oireet. Hänen liikatunteellisuudestaan oli Alvarin tahdottomuus kotoisin. Ja kuinka Alvar ulkonaisestikin muistutti äitiään. Samat kädet, sama käynti, samat silmät. Isän terveitä hermoja ja rautaista terveyttäkään eivät lapset olleet perineet. Niinpä ei hän itsekään ollut voinut varoa heikon hedelmän syntymistä. Hänen tietoinen tahtonsa ei ollut mitään vaikuttanut siinä suhteessa. Turhaa oli siis laskea niitä mahdollisuuksia, joihin perinnöllisyys uudet polvet vei. Vielä näytti melkein kuin sokea sattuma olisi hallinnut, kuin elämä kulkisi latujansa merkillisissä nousuissa ja laskuissa, kuin kulun suunnan määräisivät tuntemattomat tekijät sukuketjuissa ja eri sukujen yhdistelmissä.
Ja ihminen vain vastuunalaisuutta vailla eli ja huoletonna jatkui, niinkuin ei toinen sukupolvi olisi toista seurannutkaan, niinkuin tämä elämä ja tämä päivä olisi kaikista tärkein, tämä ihminen se päämäärä, jota varten koko mennyt oli. Menkööt siis lapset, niinkuin olivat menneet toiset ja mennyt hän itsekin. Menkööt, ei hän niille mitään tainnut.
Vietettiin iloiset häät. Ja näytti, että iloa riitti hääpäivän ylikin. Iida oli kevytjalkainen ja viehättävä pikku hupakko, jonka päähänpistot ilahduttivat heitä kaikkia. Alvarista hän oli verraton. Alvar ei alussa osannut muuta kuin katsella ja ihailla häntä hämmästyneenä ja yllätettynä siitä, että hän omisti sellaisen naisen, jolla ei ollut vertoja missään. Tähän saakka oli hän nähnyt tavallisia yksitoikkoisia naisia, niinkuin äidin ja Annan, jotka olivat luodut vain vartioimaan miehiänsä ja huokailemaan heidän tähtensä, nyt näki hän sen oikean, jonka edestä kannatti elääkin.
Hänen ihmisarvonsa nousi hänen omissa silmissään ja muidenkin silmissä.
Olihan hän nyt mies, joka työskenteli perheensä hyväksi.
Olipa varattu keinot, joilla ihminen kiinnitettiin elämään. Näin oman tarpeen, edun ja tottumuksen tähden olivat aikojen kuluessa kehittyneet muodot, jotka velvoittivat työskentelemään ja pyrkimään, ja se velvoitus ei tuntunut raskaalta eikä ahdistavalta. Se tuotti riemua ja sen kautta ihminen vapautui ahtaasta yksilöllisyytensä painosta, niin että puhdassydämisenä ja rohkeana antautui uuteen elämänleikkiin. Ja nyt Alvar siunasi elämää. Se oli täynnä vaikeuksia, mutta hän koetti ponnistaa. Vaikeinta oli löytää sopivaa työtä. Hän sai paikan pankissa, mutta pienet tulot eivät riittäneet heille molemmille. Hänen täytyi siis yrittää muuta ja järjestää elämä järkevälle pohjalle, etteivät he näin jääneet vanhuksien ainaisiksi vastuksiksi.
Mutta vaikkapa Alvar kuinka mietti, ei hän mitään keksinyt. Nyt huomasi hän, että isä oli ollut oikeassa. Heidän naimisensa oli ollut liian aikaista ja kevytmielistä. Iida oli tottunut elämään väljästi, ja se pieni perintö, jonka Iida sai, käytettiin aluksi, mutta siihen loppuikin heidän hyvinvointinsa.