Ensi onnen mentyä alkoi Iidaa kiusata Alvarin saamattomuus. Hän alkoi arvostella häntä. Alvar oli epäkäytännöllinen ja mahdoton. Luuliko hän, niinkuin mikä tyhmä nainen, että paljaalla rakkaudella voitiin elää? Olivatpa he olleet lapsellisia ja ymmärtämättömiä naimisiin mennessään. Mutta miten korjata sitä enää?
Sitä mukaa kuin Iida Alvaria arvosteli, sitä mukaa kylmeni hänen tunteensa häntä kohtaan. Heidän elämänsä alkoi tuntua hänestä ahtaalta ja ikävältä. Eikähän heillä ollut omaa kotia edes. He asuivat isän ja äidin turvissa ja heidän leivissänsä. Eikä Iida tottunut siihen ahtauteen eikä heidän kotinsa painostavaan tuntoon. Eikä hän virkistynyt enää Alvarin lapsellisista rakkaudenosoituksista. Se oli sitä samaa aina. Ei sitä jaksanut aina nähdä.
Mutta sille ei enää mitään tainnut, mitäpä sitä katua sitten! Ei ollut muuta keinoa kuin sopiutuminen. Ja pian Iidan keveä luonne ja joustava ajatus taltuttivat hänet tyytymään oloihin, jotka olivat hänestä aivan vieraat.
Hän otti päivän sellaisenaan kuin se tuli, nautti siitä, mistä nauttia voi, eikä ollut huomaavinaan sitä, mikä ikävää tuotti. Tavallaan oli helpotuskin, ettei Alvar ollut ihmeellisempi. Häntä eivät muut voineet ihmeisiin velvoittaa. Eikä häntä voitu myöskään syyttää. Eivät Martinit sitä tehneet, siksi kuitenkin ymmärsivät, ei sitä tehnyt Annakaan, joka oli heistä ahtain. Annaa ei Iida sietänyt. Hän melkein vihasi sellaisia pikkukaupunkilaismamseleja, jotka kirein silmin seurasivat jokaista keveämpää jalannousua, kammoksuivat iloista puhetta ja säikähtivät vähäistäkin naurua. He olivat vanhoja jo syntyessään. Ja nähdä sitten ikänsä tätä harmaata ja ikävää ympäristöä, jota katsellessa kalvoi ja jäyti mieltä, autioita, kuolleita hiekkakatuja, pieniä puurakennuksia, jotka ikäänkuin vanhuuden heikkoina olivat lyyhistyneet kirkkonsa ympärille, ja ihmisiä, jotka puutuneina, elämästä mitään tietämättä kulkivat läpi ikänsä samoja katuja, samoissa pihoissa, samoissa ajatuksissa kuin heidän vanhempansa ja vanhempainsa vanhemmat olivat kulkeneet.
Iida päätti, ettei hän antanut heidän säikähdyttää itseänsä. Tarvitsiko hänen hävetä sitä, että hän oli nuori ja tahtoi elää ja iloita. Jos ei sitä ymmärretty, eihän se ollut hänen syynsä.
Kului pari, kolme vuotta. Heille oli syntynyt kaksi lasta, jotka tuottivat iloa koko Martinin perheelle. Iida ainoastaan ei ymmärtänyt erityisesti iloita. Lapset olivat vaivaksi. Hän ei ollenkaan käsittänyt sitä ihastusta, jolla heitä odotettiin ja vastaanotettiin. Puhui isä suvun jatkumisesta ja elämän jatkumisesta. Niinkuin ei olisi ollut samantekevää, jatkuiko suku tahi oli jatkumatta, katosiko elämä tahi säilyikö vaikka ikuisesti. Kun itse oli elänyt, ei siitä enää mitään tiennyt. Ja itse oli pääasia itsellensä, pitemmälle ei ajatus ulottunut. Eikö liene ollut teeskentelyä tahi itsepetosta heidän elämänrakkautensa? Eivät he itsessäänkään elämää rakastaneet, he kielsivät sen. He huokailivat olemisen raskaan taakan alla. Tarvittiinko lisää samanlaisia huokailijoita, vai tarvittiinko niitä, joiden vuoksi huokailtiin? Vai odotettiinko ihmeitä uudelta sukupolvelta? Eihän ihminen vuosisadoissa, ei vuosituhansissa ollut muuksi muuttunut. Mikä hänet sitten juuri seuraavassa polvessa toiseksi muuttaisi? Eikö se ollut vain näiden elämänsä tukahtuneiden epätoivoinen unelma, saituutta, jolla he tinkivät elämältä omilleen sitä osaa, jota itse eivät olleet raskineet käyttää?
Iidaa eivät tyydyttäneet nämä haaveet, ei lapsen vuoteen ääressä tunnelmoiminen eikä turhien toiveiden tuudittelu. Mitään uskonnollista hartautta ei hän tuntenut lapsen edessä, hän näki heissä vain tulevia ihmisiä, samantapaisia kuin he itsekin, ei pahempia eikä parempia. Ja hänestä tuntui, että liika rakkaus heitä kohtaan oli tarpeeton. Se esti heitä karaistumasta ja vähään tyytymästä. Ellei hänkin, Iida, olisi kasvanut orpona ja yksin, ei hän niinkään hyvin olisi voinut sopiutua eikä outoja oloja sietää. Elämä oli ollut häntä kohtaan kova. Hän oli kova myöskin, hän ei hämmentynyt vähästä. Jos hän ei saanut sitä, mitä toivoi, otti hän osansa siinä, mitä hän ei ollut osannut toivoa, siinä, mitä elämä kunakin päivänä tarjosi.
Kun hän ei voinut rakastaa enää Alvaria ja kun koti tuntui ahtaalta, etsi hän itsellensä huvitusta kodin ulkopuolelta. Hän seurusteli Alvarin tuttavien kanssa. Hänestä oli oikeus ja kohtuus saada hiukan levähtää ahdistavista perheasioista. Ja jos kohtalo oli kohtuuton, oli hänen otettava korvaus itse. Hän salli itsellensä nautintoja ja iloa. Ei hän syvemmin hakenut niitä, mutta koska niistä kerran oli luovuttava kuitenkin, jouti niitä nyt olla; eivätkä häntä täysin tyydyttäneet ne ihmiset, joita hän oli tavannut, mutta parempiakaan ei mistään tullut. Ja oikeastaan hän piti ihmisistä sinänsä ja löysi tien heidän sydämiinsä, silloin kun hän tahtoi.
Niin oli hän tullut eläneeksi pari pientä rakkautta Alvarin jälkeen. Ne olivat arvottomia eivätkä hänelle merkinneet mitään. Hän olisi ollut valmis luopumaan niistä heti, jos niikseen olisi sattunut. Ne syntyivät mitättömistä syistä ja sammuivat yhtä mitättömistä syistä. Hänen sielunsa oli niistä vapaa. Siksi eivät ne hänen rauhaansa rikkoneet. Hän ei tehnyt mitään kysymystä niistä. Selvästi ja kevyesti suoriutui hän niistä ja ihmeellisen helposti aukoi hänen ajatuksensa uusia aloja ja omisti ne tuskattomasti.
Niin että mitään vaikeutta ei tuottanut enää se, kun Erik Öhman rakastuneena tahtoi hänet ja sai hänet. Hän piti Erikistä, he ymmärsivät toisiansa. Iida tiesi kyllä, että leikki kerran loppui, ehkä piankin. Oli siis kysymys vain siitä, kuinka hänen tuli tahdikkaasti menetellä, että asia pysyi salassa. Hänellä ei ollut syytä loukata Martineja.