Kuitenkaan ei äiti itse malttanut olla pilkistämättä Annan kamariin.
"Katsos unikekoa, kello on kohta yhdeksän." Sitten huusi äiti etehiseen: "Miina, tuokaapa kahvia tänne."
Äiti oli vielä toruvinaan Annaa, korjasi siinä uudinta, joka oli irronnut kokonaan pitimestään ja hulmueli vapaana.
Anna lepäsi yhä liikahtamatta ja katseli äitiänsä. Hän ihmetteli, että äiti jaksoi olla niin iloinen. Ja nuoren näköinenkin oli vielä ja kaunis. Ei olisi mummoksi luullut, vaikkapa hopeahaivenia pilkistikin sen myssyn alta.
"Mitäpä unta näit", kysyi äiti Annalta ja istuutui sängyn laidalle ja otti Annan jalan käteensä.
"En sanottavia."
"Et sanottavia."
"Mitäpä sinä itse?"
"Minä? Mitä lienee ollut, ikäviä, en muista. Mutta missä ovat kortit, katsotaanpa päivän tapahtumia."
"Äitihän ne vei eilen."