"Nyt muistan, no, olkoot."
He vaikenivat. Äidistä ja tyttärestä oli molemmista hyvä niin olla, katsella toinen toistansa ja ymmärtää toinen toisensa sydämelliset ajatukset, joista katse kertoi ja joita ei sanoiksi aina saatu.
Näin aamuisin tuli äiti aina Annan luokse, istuutui hänen sänkynsä laidalle. Siinä katselivat he päivän tapahtumia korteista tahi juttelivat sydämellisesti pienistä seikkasistansa. Eivät ne seikkaset ihmeitä olleet, eivät he siksi niistä puhuneetkaan. He iloitsivat vain toistensa läheisyydestä ja siitä ymmärryksestä, joka vallitsi heidän välillään. Ja näin he ikäänkuin liittoutuivat päivän ikäviä vastaan, he ikäänkuin tahtoivat vakuuttaa toisillensa, ettei heidän elämässään ollut mitään vakavasti otettavaa. Ja he iloitsivat salaisesti, jos luulivat omalla huolettomuudellaan voineensa toinen toiselleen sitä vakuuttaa.
Miina toi kahvia ja meni. Äiti kaatoi tyttärellensä. Ja kun Anna kohosi istualleen, huomasi äiti, että jokin ikävä ajatus painoi taas hänen mieltänsä. Itsepäinen ryppy ilmestyi otsalle silmien väliin.
"Oliko Alvar eilen myöhään poissa", kysyi Anna kahvinsa unohtaen.
"Ei hän myöhään ollut. Minä valvoin vielä."
"Minäkin valvoin. Vaan olihan se jo aamupuolta yötä."
"Miksi sitten kysyt?"
"Äiti, sinä et saa puolustaa Alvaria. Sinun täytyy olla ankarampi hänelle. Tätä elämää ei voi enää sietää."
Äiti punastui. Hänen ohuet sormensa pitelivät kahvileipää, kääntelivät sitä, niin että muruja tippui hänen huomaamattaan lattialle.