"Sinä naurat toisen tuskalle. Näetkö, että olet mielipuoli, rikollinen?"
"Jätä", sanoi Alvar vakavasti. "Anna minun olla, kärsin itsekin."
"Rakas veli, etkö sinä sitten voi?"
"En."
"Usko vain."
"Anna olla. Tapahtukoon mitä tahansa, älä välitä minusta, olen — no, sinähän sen jo sanoit."
Alvar katsoi Annaa silmiin ja Anna näki hänessä veljensä, jota hän ei voinut olla rakastamatta. Hän ymmärsi häntä ja rakasti häntä rikoksineen ja valheineenkin. Ja kuitenkin olisi hänestä ollut onni, jos äkkinäinen tauti, jos salama olisi hänet tappanut ja tuhonnut tuohon hänen eteensä. Kun vain kunnialla olisi elämästä suoriutunut ja säästynyt suuremmilta häväistyksiltä.
Rattaat ajoivat pihalle.
"Iida tuli nyt. Käskenkö hänet tänne", kysyi Anna.
"Käske."