Olihan hän herännyt. Mutta miten? Oli kuin olisi hänet lastenkamarista heitetty katuojaan, eikä hän tiennyt, minne mennä.
Mitä hän oli tehnyt sitten? Hän oli tehnyt sen, minkä niin monet muutkin. Hän aikoi myydä itsensä. Hän oli vannonut rakastavansa Lennartia. Samaa olisi hän voinut vannoa sadoille muille kunnon miehille, kenelle tahansa, joka olisi voinut tarjota hänelle aseman ja toimeentulon. Hän oli luullut tapaavansa onnen, kunhan vain kätensä ojentaa ja ottaa, ja ansaitsevansa rakkautta, kunhan vain huuliansa myönnytykseksi liikahuttaa.
Vaan saikos hän? Eikö elämässä muka oikeutta ollut?
XVI
Tahtomattaan ja sattumalta kuuli Anna kerran Iidan ja Lennartin puhelun huoneesta, jonka ikkunan alla hän sattui olemaan. Kun hän oli kuullut äänet, ei hän voinut liikahtaa paikaltaan eikä ilmaista itseään.
"Oletko nyt täällä onnellinen", sanoi Iida.
"Älä puhu ääneen, joku voi kuulla."
"Huoneissa ei ole ketään, kaikki ovat rannalla. Näetkö, miten Anna on hermostunut? Hän ihan vihaa minua."
"Ei ole suotta,"
"Miksi et jätä häntä?"