Jo oltiin lähellä kaupunkia. Hautausmaan puunrunkojen lomitse paistoivat valkeat hautaristit maantielle saakka. Siellä oli Öhmanien, siellä oli heidän maatansa. Siellä lahosivat pikkuasukasten puuristit ja kummut tasaantuivat hiljalleen pengermiksi. Väki kaupungista muutti sinne. Aika vieri ja sielläkin jäljet hävisivät.
Oli kotonaan taas, kun oli kaupungissa. Harmaat, kellertävät ja punaiset pikkutalot ikäänkuin hymyilivät tulijoille. Täällä oli hyvä olla, täällä tunsi elämän noiden pikkupihojen sisässä, tunsi ihmiset, tunsi heidän ajatuksensa. Niitä ymmärsi ja niitä rakasti. Ja naapurivaimoja, jotka hyppäsivät ikkunoihinsa tulijoita katsomaan, tervehti äiti kuin parhaita sukulaisiaan.
Eivätkö ne olleetkin sukulaisia? Viereisillä maapaloilla olivat he vuosikymmenensä itsekukin omat taistelunsa taistelleet ja viereisillä maapaloilla he siellä kaupungin vieressä pysyväisen sijansa saivat. Eivätkö he olleet kuin sukulaisia? Äiti hymyili. Niin rakasta kaikki. Rakkahin tuo kotitalo, vanha pesä, jonka oli isiltä saanut.
XVIII
Alvarilla oli tänään ollut tavalliset vaikeutensa. Hän oli tehnyt paperin ja tarvitsi tänään rahoja sen maksamiseen. Hän oli luottanut, että hän saisi nyt Iidalta niinkuin kerran ennenkin, mutta Iida kieltäytyi jyrkästi menemästä Erikin luo, jonka kanssa hän oli lopettanut jo keväällä välinsä, ja Lennartin luo, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hän tunsikin, ettei hän voinut nöyrtyä siten Lennartin edessä. Lennart oli loukannut häntä järkkymättömyydellään. Mutta Iida oli tehnyt laskelmansa, josta hän ei halunnut luopua. Lennart oli hänen mieleisensä ja hän tarvitsi häntä, ja toivoi hänet saavansa vielä, kunhan hän jaksoi vain odottaa.
Mutta häntä säälitti Alvar, joka vajosi yhä auttamattomammin heikkouteensa. Taas oli hän käyttänyt isän ja Lennartin nimiä, itse kirjoittanut ne. Oliko Alvar niin herkkäuskoinen, että luuli voitavan sellaisia väärennyksiä helposti peittää? Iida ymmärsi kyllä, kuinka vaarallisen hetken uhatessa ja huiman, uhkarohkean ajatuksen huumaamana voi runoilla satunnat mahdollisiksi. Mutta niinkuin heillä, eihän heillä ollut mitään maksumahdollisuuksia, jos petoksen saisikin muuten peitetyksi. Kuinka lyhyttä ja lapsellista se Alvarin ajatus. Tahi kuinka hirvittävää leikkiä hän huolettomuudessaan leikki. Ei mitään vastuunalaisuutta. Hän oli kuin sairas tahi hullu, joka ei tiennyt mitä teki.
Ja nythän oli Alvar vain luottanut häneen. Häntä säälitti Alvar, eihän häntä saisi jättää pulaan. Ja Iida lupasi käydä pyytämässä iltapäivällä lainaa Erik Öhmanilta, joka silloin oli kotona tavattavissa.
Alvar oli kiitollinen. Hän pyysi Iidalta vielä pientä rahaa, pyysi siksi kunnes sai. Ja iltapäiväksi, jolloin hän tuli kotiin, oli hän vahvistanut itseään niin, että hän hoiperrellen kohosi vinnille Iidaa odottamaan.
Kuinka häntä jännittikin tämän asian suoriaminen tällä kertaa. Hän ihan toivoi, että kaikki olisi selvillä taas.
Mutta ellei selviäisi?