Ei selviäisi. Ymmärrettävää sekin, ajatteli hän. Kerran tietysti jää selvittämättä. Ja se on loppu. Eikä se odottamatta tullut.
Kuinka olisi kuitenkin kaunista tämä elämä. Olla näin rauhassa, antaa elämän luistaa eteenpäin pienine, viattomine kidutuksineen ja katsella sitä toimetonna. Ja kärsiä mielellänsä, mitä siinä oli kärsimistä. Siinäpä oli viehätystä. Eipä tahtonut sen loppuvan vain.
Tietysti ei tahtonut, kun oli olemassa kerran. Tietysti ei tahtonut jo mukavuuden vuoksi. Karttoi kaikkea epämukavuutta ja vaaraa. Niinkuin hänkin nyt. Toivoi kuin koulupoika, että kunhan isä ei saisi sitä tietää. Isäpä se taisi jäädäkin suurimmaksi pelotukseksi koko elämässä.
Ei niin, ettei isä olisi oikeassa. Tietysti oli oikeassa, ja sen viha oikeutettua aina. Mutta minkäpä hänkään enää itselleen taisi? Niin, syyllinen oli, rikollinen oli. Ajatus tunnottomana sen myönsi, mutta sille hymähti, niinkuin ei itse olisi sitä uskonut kuitenkaan.
Hän muisti, kuinka hän hätääntyi ja katui, kun hän oli ensi kertaa pettänyt äitiä. Hän vannoi silloin, ettei se saanut uudistua. Mutta se uudistui. Ei loppunut äidiltä se suru. Ja sellainen äiti kun hänellä oli.
Alvar heltyi ajatuksissaan niinkuin aina, kun hän juovuksissa ajatteli äitiään. Äidin tähden olisi elämä saanut olla toisenlainen. Äiti, sellainen äiti kun oli.
Alvar muisteli äitiä maatessaan vinnillä tavaroiden ja vanhojen mattojen seassa ja kuunnellessaan askeleita alhaalta. Sieltä kuuli hän sitten Iidan ja isän vaihtavan sanoja keskenänsä. Isän ääni oli kiivas. Olisiko isä jo saanut tietää hänen asiansa? Varmaan oli. Mitä hän Iidalle nyt muuta?
Alvar ei uskaltanut mennä vielä tapaamaan Iidaa. Kohta kuulikin hän rattaiden ajavan pihaan ja sitten äidin ääntä. Äiti tuli siis kotiin kuin kutsuttu.
Hetken kuluttua laskeutui Alvar alas ja pujahti omaan huoneeseensa.
"Luojan kiitos", sanoi äiti, kun löysi hänet sieltä, "olen etsinyt sinua."