Tule tänne kultaseni, tule minun luoksen' illan suussa iloisesti kävellen tai juosten!
Missä vieno viivyttelet
synkeällä säällä?
Kun jo toivoin, kun jo vuotin
olevan sun täällä.
Moni tyttö kavalasti
ystävänsä pettää.
Ethän toki hennonne
minua sä jättää.
Kun sa vihdoin saavut tänne,
silloin riemu raikuu,
tanner tanssii, hiekka helkkää,
ilma kaikki kaikuu.
Amalia tulee sisään vaaleanpunaisessa hääpuvussaan, huntu päässä.
Käsivarrellaan on hänellä vanha frakki ja kädessä silinteri ja harja.
AMALIA: No, no kultaseni. Näin se nyt kävi. Niinkuin Luoja on säätänyt,
niin se käypi. Meidän tahtoamme ei siinä kysytä. (Harjaa ja kääntelee
Tuomasta. Auttaa sitten Tuomaan päälle frakkia ja päähän silinterin.
Tuomas katselee itseänsä peilistä.)
TUOMAS: Niinkuin lumi suvella ja sade elonaikana, niin ei sovi tyhmälle kunnia.
AMALIA: Tyhmä on se, joka naipi tyhmän vaimon, vaan et sinä.
TUOMAS (katsellen itseään yhä): Eikös tämä istu vinosti, Amalia?
AMALIA: Ei se istu. Jos pidätte vielä itseänne toisinpäin vinossa, on se suorassa kuin seipään päällä (näyttää): Olkaa noin. Täytyy ne panna päälle, kun apteekkari itse ne omiksenne antoi, ja ollaanhan sitä niinkuin herrassäätyä nyt, pitää ihmisten tavalla toki olla omissa häissään puettu. Odottakaapas, Tuomas. (Pujahtaa toiseen huoneeseen, tulee samassa takaisin, märkiä, pitkävartisia lumpeita kädessä, puistelee niitä, taittaa varsia.) Ja tästä rintaan. Se on viattomuuden ja puhtauden merkki — niinkuin minulla nämä myrtit ja huntu.