TUOMAS: Leskihän Amalia on.
AMALIA: Vaan sitä on jo niin monta vuotta yksinänsä kitunut, että on jo entisistään puhdistunut, ai, ai, sitäkin aikaa. Nyt se alkaa taas — ihan se sydän käydä jyskää kuin paras höyrykone — eikö Lukasson kuule.
TUOMAS: En kuule.
AMALIA: No, no, kuuntelee sitten —
Tuomas ottaa Amaliaa vyötäisistä.
AMALIA: Ai, ai, ei Tuomas ole nyt niin kiihkeä, rutistuu harsot vielä. No, kirkosta tultua sitten lemmitään enemmän, kun tämä leninki pois pannaan. Alkaa ollakin kiire. Rovasti soitti, että olla varmasti saarnan loputtua sakastissa, niin hän siinä heti vihkii, oi-oij-joi — kun yhtä kaikki pelottaa tämä askel.
TUOMAS: Ja minua, voi, voi Amalia, voi-voi-voi, tuhannesti voi-voi tämän elämän kulkua —
AMALIA: Elkää nyt noin.
TUOMAS: Voi-voi ja voi-voi-voi.
AMALIA: Elkää nyt noin, Tuomas kulta, pelätkö. Enhän minä Tuomasta tapa, enhän omaa kultaani toki. Ymmärränhän minä, että naitu mieskin on ihminen vielä ja ihmisen luonnolla varustettu, ja annan joskus hengittääkin — kun ei liiaksi —