TUOMAS: Näin, näin. (Vapisee.) Pi-pi-pitäisi ruveta sä-sänkyyn.
AMALIA: Ei. Ehdit sinä sängyssä olla, kun on vihittykin.
TUOMAS: Kun, kun jaksaisi tästä sinne kirkolle, vaan ei tiedä —
AMALIA: Minä vaikka kärrillä työnnän. Ja minäpä annan Tuomaalle vahvistusryypyn (ottaa kaapista pullon ja kaksi lasia, kaataa). No, kippis.
TUOMAS (katsellen lasiaan): Elä katsele poika nyt viinaa, ehkä se punoittaa ja huokiasti menee alas. Vaan viimeiseltä puree se niinkuin käärme ja pistää niinkuin kyykäärme. (Kaataa ryypyn, juo.) O, sinä Amalia, koska minun henkeni on ahdistuksessa, niin sinä tiedät minun käymiseni: Tiellä, jota minä vaellan, asettavat he paulat minun eteeni. (Ryyppää.) Voi, voi niitä teitäni, minne vievät ne ihmistä. Vaan miksi huokaan. (Katselee Amaliaa.) Oletpa sinä kaunis kuin kukkanen kedolla.
AMALIA: Oma poikani. Katso nyt vain, ettes juo niin ettet omilla jaloillasi kirkkoon pääse. Minä kävin apteekkarskan luona ja kieloittelin sitä tänne vieraikseni, kun apteekkari näin hääjuhlatkin laittoi. Minä koettelin sanat jos toisetkin, sanoin, että apteekkari on ikävästä ihan laihtunutkin, kun apteekkarska pois kotoaan läksi, ja pyysin itkusilmin, että tulisi nyt vain uskollisen palvelijansa häihin. Eihän se ilo muuten ilolta tunnukaan. Ja viimein se lupasi. Saisi ne nyt vain yhteen, niin ehkä siitä selviäisivät vielä. Tyhjää se on, että jättää kunnon miehensä ja on kulkusalla, missä lienee raukka kuljeksinut — taas on tullut siihen tohtorilan sivurakennukseen asumaan. Vaan häpeätä tuo on. Ai, katsos, Miinakin sieltä jo tulee.
II KOHTAUS.
Miina tulee hienoksi laitettuna, jätettyään tavaroita verannalle, astuu sisään syli täynnä kirjavia kukkasia, jotka panee pöydälle. Kättelee.
AMALIA: Tervetulemaan, rakas käly-kulta.
TUOMAS: Tervetulemaan, rakas kulta käly.