MIINA: Saapihan toivottaa iloista onnea herrasväelle. (Kättelee.) Nyt on se kallis hääpäivä, joita on vain yksi elämässä oikealla puhtaalla naisella.
AMALIA: Miina, oliko tämä vihjaus, minähän olen leski ja on jo toinen hääpäivä.
MIINA: Neidillä, piti sanomani, neidillä ei ole kuin yksi hääpäivä. Ei, Amalia, miten minä Amaliaa uskaltaisin loukata. Amalian kädessä on minun elämäni onni.
AMALIA: Noh, noh — onhan se tavallaan. Käsihän se antaa ja käsihän se ottaa. Ja oikea nainen ei ole kättään käyttämättä.
MIINA (kaivaa taskustaan hajuvesipullon, käärii silkkipaperista kirjavan vahakukkavihon ja panee hajuvettä siihen): Ja saanko panna tämän puketin Lukassonin rintaan (lukee värsystä):
Ruusuinen tervehdys armaallein
Omalle kalliille kullallein.
AMALIA: Mutta rinnassa on morsiamen kukka jo.
TUOMAS: Ikävä, mutta siinä on morsiamen kukka jo.
MIINA: Mihinkäs minä sen panen?
TUOMAS: Pannaan hattuun. Se on siellä viileämmällä paikalla sopivana vertauskuvana meidän ystävyydestämme.