TUOMAS: Hyvästi, oma mamma. (Lähettää lentomuiskun.)
AMALIA (mennessään kätkyt kainalossa): Tämä päivä on niin kallis että se pimentää koko elämäni. (Menee.)
III KOHTAUS.
TUOMAS (kerskuen, kohottaen housujansa): Minkä olen luvannut, sen pidän. (Kaataa pullosta molempiin laseihin.) Voiko kukaan tämän taivaan alla tulla ja sanoa, ettei Tuomas olisi ollut sanansa kokoinen, voiko — voiko sanoa, että sankari enempää jaksaa — mitä — risteilkööt mitkä tunteet tahansa läpi ruumiini ja sieluni, minä seison sanassani, seison paikallani kuin härkä, kuin Bileamin aasi — ja uskallan, uskallan — vaikka tähden taivaalta ryöstää —
MIINA: Se on oikein.
TUOMAS: Se on oikein. Sillä, tässä on se poika, joka ei jaloakaan vaimoa pelkää. Kun siitä ei muuten pääse, ottaa sen omakseen ja lepyttelee sitä — ha-haa.
MIINA: Se on oikein.
TUOMAS (ryyppää): Ja tarpeenhan se on vaimo. Kun rikkoo, on keneltä anteeksi pyytää. Ja kuka tarpeen tullessa tukistaisi —
MIINA: Kyllähän Amalia siihen pystyy. Vaan miten sinä, Tuomas, jaksat, kun olet niin hellä? Ja jos avioliitto on kovaa sinun hellälle luonnollesi.
TUOMAS: Etkö ole nähnyt, mikä rohkeus minussa asuu? Söisin ennen tynnörin suoloja, ennenkuin vaimon naisin, mutta nain kuitenkin, ennenkuin suolat syön. Mitä siihen sanot?