TUOMAS: Todella. Omaltahan nyt kaikki tuntuu. Katsokaapas ulos Luojan kaunista maailmaa. Kaikki on omaa, ei ole rajaa, mikä on minun, mikä on toisen. Kaikki on minun — eikä kuitenkaan mitään minun. Sillä tällaisena kesäaamuna en minä olekaan minä, en mikään Lukasson, vaan jokin vain, jokin osa tuosta hyvästä ja ystävällisestä elämästä. (Viittaa ulos.)
AMALIA: Ystävällistähän se on elämä, kun on itse vain ystävällinen.
TUOMAS: Miksi ei olisi?
AMALIA: Siinäpä se. Siinä koko vika. Tuomas tahtoo kaikkia hyvitellä.
TUOMAS: Kaikki kun hyvittelevät minua.
AMALIA: Miksi toisesta pitää enemmän pitääkin kuin toisesta, sanokaapas, Tuomas, kun Tuomas on kouluakin käynyt.
TUOMAS: On koulut käynyt.
AMALIA: On lyseoita ja muita.
TUOMAS: Onko se hyvä vai paha asia Amaliasta?
AMALIA: Hyvä. Tietäähän Tuomas, että se on hyvä minusta.