TUOMAS: Enhän toki yhtä, enkä sitä, joka minua miellyttää. Mikä mies minä olisin, jos mieluistani pelkäisin. (Putoaa alas portailta, joiden päällä seisoo seppeltä kiinnittämässä, putoaa suoraan Amalian selkään.)
TUOMAS: Anteeksi, Amalia.
AMALIA: Tuomas on hyvä. (Ojentaa kätensä, piirittää niillä Lukassonia.)
Hee — kun kerta siihen putosi.
TUOMAS (nykäisee sormellaan Amalian suuta): Amalia!
AMALIA: Kyllästyisiköön Tuomas, jos Tuomas siihen luokseni iäksi jäisi?
TUOMAS: Tähän!? Ei, hyvähän tässä olisi.
AMALIA: Minä en olisi yksitoikkoinen. Minä pitäisin niin hyvänä, ettei ehtisi kyllästyä. Entinen miesvainajani kuoli, ennenkuin kyllästyi. Vaan ei Tuomaan tarvitse kuollakaan, ei ehdikään, annan minä sen verran tekemistä itsessäni. (Ei laske pois Lukassonia, joka koettaa paeta.)
TUOMAS (surkeana): En minä kyllästyisi.
AMALIA: Sitähän minä. Ei Tuomas kyllästyisi. (Ottaa kiinni Tuomaan nutun napista.) Ja kun ansaitseekin niinkuin minä. Minä kävisin kylillä, tuskinpa minua paljon kotona näkyisikään. Laitteleisin pitoja ihmisille. Ja mies vain makaileisi kuin makkara päivänpaisteessa ja minä sitä rakasteleisin, että se olisi aina sulana sydänjuuriaan myöten.
TUOMAS: Olisipa, olisipa se elämää.