MIINA: Ostin apteekista hajuvettä. (Panee sitä Amalian rintaan.) Ja neiti pani parasta. Ja kun olen tohtorin emännöitsijä, niin kannattaakin.
AMALIA: Elä usko. Tohtorilla on omat juttunsa, ei se apteekkineidistä välitä, vaikka kyllä kelpaisi. Mutta teidän tohtorinne se on koko vötys mieheksi.
MIINA: Olisipa saanut vaikka apteekkarskan ennen, jos olisi ottanut.
AMALIA: Ähää. Meidän apteekkarskan? Ei kuuna kullan valkeana. Ei apteekkarska sellaisesta miehestä viittä penniä maksaisi, olkoot vaikka kuinka rakastuneita.
MIINA: Meidän tohtori rakastunut? Ja teidän rouvaanne muka?
AMALIA: Kun mies ei välitä ruoasta, on sydämessä vika. Laitoin niin hyvää lohta, mutta ei kelvannut. Tietää sen jokainen itsestäänkin mikä on, kun ei ruoka sydämeen sovi.
MIINA: Vaan kun minä laitan lohen, syöpi se.
AMALIA: Vaan jos minä laitan sapuskan sydäntunteiden juurista ja annan Tuomaan sitä hämmentää, ettei kesken pohjaan pala, ja syötän sen sinulla, niin eronkyyneleet silmistäsi tipahti, usko se. Niin katkeran keiton siitä saapi, kun toisten pataan hierimensä työntää. Mutta minäpä näytän, että nainen saapi omansa, jos nerokas on.
MIINA: Tuomas, kuunnelkaapas tätä ihmistä, kun suuttuu suotta.
Miellyttääkö tämä teitä, Tuomas?
TUOMAS: Mitä, mitäpä — miksikäpä se ei miellyttäisi?