ELLI: Hulluja. Niille voi nauraa ja niistä voi puhua. Mitättömiä ne ovat olleet minunkin ihastukseni. Minäpä kerron.
JUSSI: Tiedän ne.
ELLI: Kerron sittenkin. Niin näet, ettei niissä mitään ole ollut. Alfredia minä rakastin koulusta päästyäni vain siksi, että hänen kravattinsa oli aina väärässä. Se liikutti minua. Ja valkeita rihmoja riippui hänen nutussaan. Hänen äitinsä näet ompeli kylille. Se saattoi minut kyyneliin. Sillä minun tunteeni olivat platoonista laatua.
JUSSI: Tiedän sen. Eihän hänellä, köyhällä ylioppilaalla, olisi ollut varaa naida sinua.
ELLI: Miksi ei? Minä olisin antanut varoja naida. Mutta en rakastanut.
Kertapa hän suuteli puutarhassa. —
JUSSI: Tiedän, tiedän.
ELLI: Mutta en sittenkään syvemmin rakastanut. En rakastanut häntä enempää kuin niitä nutussa riippuvia rihmoja voi rakastaa ja sitten samaan aikaan rakastuin hänen veljeensä oikein kovasti. Mutta ethän loukkaannu?
JUSSI: Kerro vain — tahi jätä.
ELLI: Enkä jätä. Minä kerron, niin näet, että olen vapaa niistä. Ei niissä ole mitään, ei tuon näppösen vertaa perää.
JUSSI: Ei ole, tiedän sen. Katsos, kun sinun kätesi on pieni ja sievä.
Onpa se totta tosiaan sievä.