AMALIA: Mitäpä tuohon vieraat sormiaan pistelemään, kahden kauppa, sattuu vielä onnettomuus.
TIINA: Höpsis, sitä sitä kuulee, kun vanhaksi elää — vai onnettomuus muka — mitäs se semmoinen?
AMALIA: Se on sitä rakkautta. Näet, kun loppuu tunteet väliltä — ja tulee tunteettomuus.
TIINA: He-hee — jopa —
AMALIA (sopottaa Tiinalle): Sitä se on koko onnettomuus, ja se voipi talot nurin kääntää. Jos ei herra rakastakaan rouvaa —
TIINA: Rakasta, mitä, mitähän se nyt höpsii — onpas sillä nyt sanat, leikkisät, eihän niitä tämä talonpoikaiskansa tajua — kovin, kovin herrasmuotiloita — ei rakasta, no, mitäs siinä on?
AMALIA: Tunteettomuutta, niin että rouva eroaa ja muuttaa pois.
TIINA: Elä höpsi.
AMALIA: Muuttaa — monet nykyään. Ja kuuluvat toisten luokse menevän.
TIINA: Eikö se entinen anna eukolleen ruokaa?