"Hirmuisen pitkä Peikko", sanoi Pekka. "Ja valkeissa vaatteissa se oli.
Ja minä kun säikähdin."
"Ja minä", sanoi Helvi. "Ja silloin me Pekan kanssa lähdettiin. Ja se
Peikko oli pannut risukimpun meidän tielle ja siihen me kaaduttiin."
"Ja siihen ne marjat jäi", sanoi Pekka. "Ei niitä siitä poimittu."
"Ei olisi uskallettu, sen marjoja kun ne olivatkin."
"'Taitaa Liisa minun tytökseni joutaakin', huusi Peikko. Silloin minä muistin Liisan ja käännyin katsomaan. Mutta Peikko oli nostanut sen jo syliinsä ja kuului kohaus vain metsässä, puut kaikki kumarsivat Peikolle, kun se Liisa sylissä läksi, vuori vain aukeni ja sinne se katosi, — ja me juostiin ja ukkonen jyrisi ja satoi niin, että minä luulin, että hukutaan."
"Eikä äitiä enää milloinkaan nähdä", sanoi Pekka.
"Mutta minä luulen", sanoi Helvi, "että Peikko antaa isälle Liisan, jos isä menee etsimään häntä."
"No, Jope, menepäs sinä nyt etsimään Liisaa", sanoi Kaisa.
Ja Jope nousi ylös ja läksi.