"Sinne me ne jätettiin", sanoi Pekka. "Hänen vattujaan kun olivatkin."
"Oli meillä suuret tuohiset jo täynnä, kun Liisa alkoi itkeä ja tahtoa kotiin", kertoi Helvi. "Mutta minä en olisi vielä lähtenyt pois, kun siellä oli niin paljon. Minä kannoin Liisan vuoren juurelle sen ison kuusen alle ja kaasin hänen esiliinaansa vattuja ja sanoin: 'Istu nyt siivolla ja syö, niin isosisko poimii äidille tämän tuohisen täyteen ja syö sitten itsekin ja sitten lähdetään'. Ja Liisa lupasi istua siinä ja söi vatut. Ja kun minä olin tuohisen poiminut kukkuraksi ja tulin Liisaa hakemaan, nukkui se siinä sammalilla."
"Olisin minä jo silloin lähtenyt pois", sanoi Pekka, "vaan Helvi katseli vielä vatunvarsia ja rupesi poimimaan."
"Enpähän minä poiminut", sanoi Helvi. "En ehtinyt poimia, kun vuoresta tuli silloin Peikko —"
"Peikkoko —" kysyi äiti.
"Peikko se oli", sanoi Pekka.
"Peikko. Emme huomanneet sitä ensin", sanoi Helvi. "Mutta näimme sen Liisan takana, ja se huusi meille: 'Mitä te varpuset minun halmeillani, kuka teidät tänne käski'."
"Ja silloin me lähdettiin", sanoi Pekka.
"Minkälainen Peikko se oli", kysyi äiti.
"Se oli pitkä, valkopartainen Peikko", sanoi Helvi.