Nyt olivat he veden vallassa. Kylmä, ihan jäinen vesi ryöppysi heidän ylitsensä. Hevonen ui rantaan, mutta he antoivat veden kuljettaa itseänsä alemmaksi. Keskellä jokea oli saari, jossa he nousivat maihin, ottivat rannalta venheen, työnsivät sen vesille ja hyppäsivät siihen.
Mies oli istuutunut perään ja Jope alkoi soutaa. Ensin oli joki tasainen ja tyyni, vene solui hiljalleen eteenpäin, huurteiset rannat kuvastuivat kirkkaaseen, kylmään veteen.
"Tämäpä on kaunis ja kylmä joki", sanoi Jope.
"Soudahan vähän kovemmin", sanoi Mies.
Jope soutaa, notkuvat vain airot, ja vene nytkähtelee vedoista. Jo alkaa jokikin virtana juosta, rannat vilisevät vain silmissä ja Mies perässä seisoo hajasäärin ja jykevänä ohjailee venettä pitkällä melalla. Ryöpyt yhä kasvavat, yhä hurjemmin tahtoo koski niellä venettä. Jope luulee viimeisen hetken lyöneen. Ja eikös lyökin? Yhtäkkiä tullaan kovaan koskeen, joka kääntyy jyrkäksi mutkaksi, jyrkässä mutkassa on jyrkkä kallioseinä edessä. Venettä ei voi seisauttaa, eikä se ota kääntyäkseen, vaan ajautuu vinhassa vauhdissa suoraan kallioseinää kohti. Ja niin rusahtaa kokka kallioon ja vene murskautuu pieniksi muruiksi. Samassa nielee pyörre miehet syvälle kosken pohjaan. Jo luulee Jope, että uuteen maailmaan sitä nyt päästiin.
Ja eikös päästykin? Aukenee eteen ihmeellinen maailma. Taivas kaareutuu sielläkin ja taivaalla tähdet ja kuu, kauniimmat ja häikäisevämmät kuin maan tähdet ja kuu, aukenee eteen ihanat metsät ja kultahietaiset tiet. Ilma on kuulas ja kylmä, näkee ihan miten se heläjää outojen lintujen laulusta. Olennot ovat toisenlaisia kuin maan päällä, ne puhelevat, niillä on asunnot jäästä ja kullasta. Puut tarjoovat heille hedelmiä ja heillä on tieto kaikesta ja kaikkien avaruuksien asioista. Heillä on olo onnellinen, eivätkä he tunne kaipausta. He eivät ihmettele Jopea eikä Miestä, sillä he tuntevat maanpäälliset olot ja olennot.
"Miten niin köyhässä maassa voi ihmiset asua ja toimeen tulla", kysyy yksi, vaan toiset vaientavat hänen sanansa katseellaan, ja hän tietää heti, että siellä tulee toimeen, kun siellä täytyy tulla toimeen, ja että on hyvä heille, että on tiukkaa, sillä ihmisissä siellä, niissä asuu alituinen tyytymättömyyden henki ja niillä on suuri tiedon puute. Niin, että he luulevat olevansa jotakin, jos he saavat käsiinsä maasta vaikka tuota halvinta, kultahiekkaa. Ja heillä on rangaistuksena alituinen kaipaus, joka polttaa heitä, pakottaa heitä pyrkimään ja kiirehtimään. Mutta heidän työnsä on arvotonta ja katoavaista, sillä he eivät tunne vielä itseäänkään ja he ovat oman itsensä vankeina koko elinaikansa.
Jope näki, miten heidän ajatuksensa oli totta. Niin köyhää ja niin vaillinaista oli siellä maanpäällä. Toista oli täällä. Täällä tuota olo tyydyttikin, täällä ei kaivannut mitään ja täältä näki kaikki.
"Mutta on täälläkin kaipauksen puu. Jos siitä maistat, itsesi löydät."
"Soma tuo olisi löytää itsensä. Sitä olisi sitten niinkuin kaksi Jopea täällä", ajatteli Jope ja sukellutti puun hedelmän taskuunsa. Ja Jope ei malttanut olla sitä haukkaamatta ja antoi palan Miehellekin. Vaan samassa oli koko ihanuus ympäriltä hävinnyt, ja Jope ja Mies nousivat ylös sammalilta, jossa olivat nukkuneet yönsä.