"Mitä sinä ikävöit?"
"Minulla oli ystävä, Kointähti, minä rakastin sitä. Mutta nyt en tiedä, minne hän on joutunut. Tahtoisin nähdä hänet, vaikka vain yhden ainoan kerran."
"Sinä saat nähdä hänet."
"Saanko?"
"Saat. Sinä olet ollut hyvä minun väelleni, pikkulinnuille, siksi saat nähdä hänet. Saat pääskynä lentää hänen luoksensa. Oletko sitten tyytyväinen?"
"Oi, olen, olen", riemuitsi Liisa.
Pikku haltia kosketti sauvallansa Liisaa, joka pääskynä kohosi ilmaan. Hän tunsi, kuinka ilma kantoi häntä. Hän katsoi allensa. Hän näki, kuinka hän oli lähtenyt lentoon heinäniityltä Uuhilammen rannalta. Hän näki koko lammen, sen ruohoiset rannat, hän näki kodin toisella rannalla. Sinne hän lensi, kotipihalle ensin.
Hän istuutui räystäälle ja sirkutti siinä. Isä ja äiti eivät aavistaneet, kuka siellä oli, eivät tienneet, että se oli Liisa, heidän oma tyttönsä, joka riemuissaan siellä sirkutteli.
Ja siihen lensi paljon toisiakin pääskysiä, ja sittenkös siinä sirkutus kävi. Keskusteltiin matkalle lähdöstä. Emot antoivat neuvoja, pojat kuuntelivat ja kyselivät. Kun kaikki oli selvillä, heitti Liisa hyvästi kodillensa ja pääskysparvi kimposi korkealle ilmaan. Siellä se leijaili hetkisen, katseli seutuja, joista nyt piti erota, tutki matkan suuntaa ja alkoi sitten nopein ja kevein ottein sinkoilla suoraan kohti etelän lämpimiä maita.
Parvi yhä taajeni. Siihen liittyi matkan varrella yhä uusia pääskyjä. Vauhti kiihtyi. Ei joudettu enää ajatuksia vaihtamaan. Päivä lennettiin, yöt levättiin.