Niin kului matka nopeasti. Lämpiminä alkoivat etelän tuulet hulmahdella heitä vastaan. Yhä siintävämmäksi muuttui taivas, yhä hohtavammaksi ilma.
Vihdoin sinersi rannaton meri edessä. Sen laineet karehtivat kevyinä kuin leikkiä lyöden. Sen yllä oli taivas sinisempi ja kuulakampi kuin missään muualla. Kuin sininen, hymyilevä äärettömyys kaikkialla.
Alkoivat väsyä jo nuoremmat, mutta vanhat ja kokeneet rohkaisivat heitä ponnistamaan viimeiset voimansa. Kohta oltaisiin ikuisen kesän maassa.
Jo laskeutui etelän tumma yö yli meren. Taivaanranta kuin katosi. Kaikkialla sama tumma syvyys ja äänettömyys. Sitten tuhannet tähdet syttyivät taivaalle ja kylvivät hohdettansa yli avaruuden, jonka läpi pääskysparvi lensi.
Mutta kun tähdet aamun sarastaessa sammuivat ja aurinko kohosi sinisen meren takaa, näkivät he edessään oudon maan. Kullalta se paistoi. Niin kauas kuin silmä kantoi, levisi edessä keltainen hiekkameri, joka säteili lämpöä ja kullanhohtaista valoa.
Ja keskellä kultaista hiekkamerta oli ihana keidas kuin vihreä saari mikä, jossa korkeat palmupuut kohottivat lehviänsä ja riemuitsivat auringon valosta.
Ja keskellä vihreää keidasta solisi kirkas, viileä lähde. Ja sen viileän lähteen reunalla oli kaunis, kultainen temppeli.
Ja sen kultaisen temppelin harjalle laskeutui nyt pääskysparvi. Ja matkan vaivat unohtuivat ja he laulelivat onnestansa.
Ja lähdeveden kirkas solina säesti heidän laulujansa, ja lauhkea aamutuuli heräsi ja hyväili heidän siipiänsä.
Liisa katseli kaikkea ihmetellen. Se oli kuin unta, kuin satua, paljon ihanampaa vain kuin mitä hän oli koskaan kuvitellut.