Ja paljon huumaavampaa kuin mitä ajatella voi, huumaavampaa, kuin jos katseleisi pilven reunalta alas maahan. Sillä täältä näki enemmän, näki iäisyyden, näki ajan lyhyyden.
Aavisti, kuinka vuosisadat ja vuosituhannet kulkivat jälkeä jättämättä. Samoin kuin nyt, samoin oli maa aikojen alussa hohtanut, samoin se hohti tuhansien vuosien perästä. Ja kun se ei enää hohtanut, oli, kuin vain yksi hetki olisi lyönyt, yksi päivä yöksi muuttunut. Aurinko kiersi rataansa ja tähdet jatkoivat kulkuansa. Ja kun aurinko ei enää kiertänyt radallansa, oli kuin toinen päivä olisi kulunut — aurinkojen auringot kulkivat radoillansa ja avaruus pysyi ennallansa.
Ja maan päällä ihmiset vaihtuivat, sukupolvet muuttuivat, kansat kukoistivat ja hävisivät, mutta niiden kaipaus oli aina sama. Ja vuosituhansien vieriessä olivat he pystyttäneet temppeleitä, joissa he viihdyttivät kaipaustansa ja unelmoivat unelmiansa.
Niin oli pystytetty temppeli ikuisen kesän maahan.
Liisa näki, kuinka juhlapukuinen, outo kansa polvistui kultaisen temppelin kultaisessa pilaristossa ja kulki polvillansa temppelin portaita ylös. Ja temppelin sisältä kuului soiton hyminä ja lasten laulu.
"Miten kaunista täällä on kaikki", ajatteli Liisa. "Voi, jos pääsisin tuonne sisälle."
Samassa hän oli muuttunut ihmiseksi ja katseli temppelissä pilarin juurella ihmisjoukkoa, joka kasvot maahan painettuina kuunteli laulajien ylistystä:
"Kaunis olet sinä, ihana Apis-härkä."
Liisan sydän lakkasi lyömästä. Hän tuijotti alttarille. Siellä, purppuraverhojen ympäröimänä kultaisella alttarilla seisoi Kointähti.
Ja kaikki kansa kumarsi häntä, Kointähteä. Ja lauloi hänen ylistyksekseen, hänen, hänen oman mustan härkänsä!