Ja minä kuiskaan:
"Sinun pitää rakastaa minua voimakkaasti kuin metsän peto — ruumis sairaana kuin muillakin eläimillä, jotka maassa tuolla kiemurtelevat, kun eivät haluansa tyydyttää saa — niin — niin sinun pitää —"
Hän ymmärtää minut. Hän ymmärtää, etten se ole enää minä, ei minun oma ääneni, vaan elämä minussa, tulevien sukujen elämä, joka kauttani elämäänsä kaipaa. Ja hän ymmärtää, ettei minulla ole oikeutta tukahduttaa sen ääntä.
Ja hän tempaa minut luoksensa.
Hänen hengityksensä on lyhyttä kuin eläimen.
Mutta minä kärsin, kärsin siitä itsekseni ja kaipaan — kauas — minne, minne minä kaivannen aina?
IV
Aurinko valaa kirkkauttaan lumisten hankien yli, jotka taaskin peittävät maata, tätä ihmisten maata. Vuosikymmenet vierivät, ihmiset vaihtuvat, uneksivat, uupuvat, ymmärtämättä, mitä tapahtuu ja mitä on tapahtunut.
Mitä on tapahtunut? Rinnassani nyyhkyttää. Mitään ei ole tapahtunut.
Olen harhaillut täällä vain yksin, yksin, kaivannut sitä, jota missään ei ole — mitään muuta ei ole tapahtunut.