"Niin, näkeekö frööken, ja nälkää. — Vaan minä kun otan ja täytän sen hyvästi ruualla, että veri on lihavaa ja sakeaa, sitten niitä ei haluta huutaa, pitävät ikäänkuin raskaampaa olentoa."
"Jaa, niin, paljonko matami sitten tahtoo?"
"Kyllä sovitaan, frööken, kyllä niistä sovitaan. Frööken parhaiten tietää, minkä verran asia on häntä helpottanut."
"Matami hyvä määrää vain ensin."
"Näkeekö frööken, jokunen antaa lapsensa kuukausittain elättää, jokunen antaa sen summissa ulos. Joku hienompi antoi 35 kuussa, ja sitten piti puhtaus olla ja terveyttä hoitaa ja kokonainen maito ja kaikki niin hyvin. — Sitten on vähempi ollut ja summissa ollut ja sitten sattuu, kun ovat pieniä ja puristuksessa kasvatettuja, että kuolevat. Eihän neiti ole puristanut itseänsä?"
"En."
"Ei sitten. Vaan mitä minun pitikään sanoa, — niin, että monet pitävät, että on onni, kun viatonna kuolee — että sitä on niin erilaisia elämänymmärryksiä ja monella eri tavalla voi asiata ajatella, pahaa ajattelematta — kukaan ei pahaa siltä tahdo tehdä — ei, tietysti ei. — Vai voisiko äiti, jos suotta niinkin ajatteleisimme, oman lapsensa hengiltä ottaa, vaikka haitaksi olisi? Ei moni. Niitä on heikkoja sydämiä, jotka eivät voisi sitä sitten koskaan unohtaa."
"Eihän toki, kuinka matami —"
"Eihän toki, rakas neiti, eihän toki. Ei sitä voisi. Eikä ole tarviskaan. Asian kuljettaa toista tietä. Joku sata ei merkkiä elämään jätä ja joku lapsi, ei senkään tarvitse merkkiä jättää. Toisella on aikaa ja se hoitaa ja tarvitsee rahaa omaan onneensa taas. Minun mieheni, nähkääs frööken, on sellainen, se vie — tiedättehän te miehet, frööken."
"Jaa, matami."