"Tule ottamaan."
Ernst nauroi ja hänen hampaansa välkkyivät. Kuinka ne välkkyivät.
Hän meni Ernstin luo, mutta Ernst piteli häntä kädestä ja katsoi häntä silmiin.
Häntä raukaisi suloisesti. Ernst tahtoi — hänkin tahtoi. Mutta se oli synti, eikä saanut tapahtua. Sitten vasta, kun Ernst tuli tuonnempana ja tahtoi hänet omaksensa, sitten vasta. Hän veti kätensä pois, kääntyi, painoi käsillä kasvojansa.
Kuinka hän oli monesti kiittänyt Jumalaa, ettei se kuitenkaan tapahtunut, ettei kukaan ollut häntä suudellut, ei Ernstkään, koska ei kerran oltu sallittu, että Ernst tulisi hänen omaksensa.
Ei hän ollut siitä nurkunut yhtään. Jumalan tahto oli niin. Ehkä Jumala tahtoi säästää häntä syvemmistä ristiriidoista.
Sillä kun isä kuoli, tuli elämä niin ahtaalle, ettei heillä ollut välttämättömintäkään. He vuokrasivat pois huoneensa, asuivat äidin kanssa ullakkokamarissa, he rupesivat virkkaamaan, virkkasivat, mutta se ei tahtonut riittää elämiseen eikä korkorahoiksi siihen pieneen velkaan, joka isältä vielä jäi.
Silloin helpotti hänen tuskaansa, kun hän kuuli, että Ernst oli mennyt kihloihin toisen kanssa. Hänestä ei kuitenkaan Ernstille olisi ollut. Niin köyhänä ei hän ikinä olisi Ernstille mennyt.
Ja hän sairastui silloin. Häntä rupesi väsyttämään. Mikään ei häntä vaivannut ja kuitenkin hän kuihtui. Kyynelkään ei vierähtänyt silmästä, ja kuitenkin tuntui kuin sydän aina itkisi.
Hän ei tainnut sille mitään. Hän pyysi anteeksi Jumalalta. Rikollinen ei hänen mielensä ollut. Hän oli selvillä siitä. Ei hän nurkunut. Mitään ei hän pyytänyt. Mutta hän ei tainnut sille mitään, että hän ajatteli Ernstiä aina, että hän odotti iltaa ja yötä, saadakseen häntä rauhassa ajatella.