Niin, nyt oli hän saanut rauhassa ajatella. Äitikin kun kuoli kohta.
Nyt oli hän ajatellut. Niin, kuinkas kauan — yli kolmekymmentä —
Niin, niin —
Kuinka aika kuluu.
Ja iltasilla kun hän rupesi nukkumaan ja rieputyyny tuntui kovalta muistuttaen häntä siitä köyhyyden alennuksesta, joka oli riistänyt häneltä oikeuden Ernstiin, voihkasi hän ääneen, kuin joku olisi häntä takaapäin pistänyt. Hänelle teki niin pahaa muistella sitä äkkiä ja sillä tavalla varustautumatta.
Hän kohosi vuoteelleen istumaan, risti kätensä ja rukoili, etteivät hänen ajatuksensa väärään hairahtaisi. Eikö elämä ollut antanut hänelle parastansa? Kuinka kauan sieti ihmisluontoa taltuttaa, ennenkuin se oppi oikein ymmärtämään?
Vanhat piirteet puristuivat ankaroiksi. Sitten kohenti hän rieputyynyä ja painautui tyytyväisenä vanhoille matoille lepäämään.
Ja hymy kirkasti hänen kasvonsa. Hän muisti taas sitä päivää, Ernstin päivää, siihen ei mitään ikävää liittynyt, se päivä oli hänen onnensa korkea huippu — kuinka, kuinka hän kiitti siitä Jumalaa.
ERIIKA
Soitto täytti avaran salin. Vaaleat naisparvet liikkuivat keveinä ja asettuivat tanssia varten.
Serkukset Anna ja Eriika kulkivat käsikkäin salin poikki.