AAPPO (loukkaantuneena): Narri — (miettii ja löytää aatoksen) narri, se on totta. Minä olen narri. Mikä elämänviisaus puhuu sinun suusi kautta, Anna. Narri! Miltä narreilta näytämme sen Luojan edessä, jolta ei mikään ole salattu. Narri, niin, ehkäpä olen se tunteitteni tähden, näiden alati kuohuvien ja muuttelevien, ehkäpä olenkin se rehellisyyteni ja velvollisuudentuntoni tähden, kuka tietää. (Painaa kädellä rintaansa.) Ja kuitenkin, Anna, tunnen vain tuskaa, ah, vain kipeätä tuskaa (sulkee silmänsä). Minä, joka luulin äsken olevani maailman herra, omistavani kaikki, olenkin vain narri, narri, jolta puuttuu kaikki, kun puuttuu se, joka yksin voi kaiken antaa. Rakkaus, sinä julma opettaja, ah, millä kivulla aatoksen synnytät!
ANNA (iloisesti): No, nyt ihmeitä, enhän minä tahtonut loukata, enkä tiennyt, että —
AAPPO: Mitä et tiennyt?
ANNA: Että Aappo — se on niin hassua sanoakin. No, jos Aappo niin tahtoo, ei minun kannata siitä tyhjää meluta, saahan minulle tehdä, mitä tahtoo (tarjoutuu Aapolle).
AAPPO: Ei, et saa käsittää minua väärin, etkä saa — mitenkä sanoisin — siksi, että minä olen herra — et siksi, mutta jos tunteesi ovat sellaiset (lähentyy) — silloin vasta —
ANNA (reippaasti): Onhan minulla tunteet sellaiset (naurahtaa).
AAPPO: Onko sinulla, armas, armas (suutelee Annaa, joka ihaillen katselee Aappoa).
ANNA: Kyllähän minusta tämä on somaa.
AAPPO: Se on somaa, ei, se on pyhää, ihanaa. Ah, jos sinä minua rakastat, muuttuu koko maailma edessäni, noin, se on nyt toinen. Puut, nurmet, kukat, ne ovat minua varten, minun silmääni ilahduttaakseen, minun rakkauttani koristaakseen. Ja niinkuin unelma on rajaton, niin minun oloni ja ajatukseni. Mikä kirkkaus kaikkialla! Minne haihtui nyt minun tuskani — (ylös katsoen) hoi, minun murheeni, hoi — (suutelee Annaa).
ANNA: Kiitos, sepä oli vieläkin somempaa.