AAPPO: Piikatytöstä — se sana syyttää minua. Sellaiseltako minä näytän, niin turhalta, jonka tunteet syttyvät tuon jaon mukaan? Ei, Anna. Piikatyttö tahi ruhtinatar — mikä vain on lähinnä ihmisen ihannetta. En ole vielä antanut maailman pettää itseäni, enkä pilata sydäntäni. Minä pystyn vielä rakastamaan sitä, jonka Luoja oli minulle luonut.
ANNA: Päivässäkö Aappo unohtaa jo entisen morsiamensa?
AAPPO: Minäkö unohtaisin? En koskaan mitään unohda. Yksi elämä ei riitä tuskiani pois pyyhkimään. Minun elämäni on selvä kuin yksi ainoa päivä. Minäkö eilisen unohtaisin?
ANNA: Ei ole mies, joka tänäpäivänä ottaa morsiamen ja huomenna jättää sen.
AAPPO: Minäkö Hildan jättäisin? Ei, Anna käsittää minua väärin. Minä otan hänet. Ah, vaikka kadotuksen kuilu sen kautta eteeni aukeaisi, minä astun siihen — mutta rakastettuni kuva sydämessä. Sen verran tuomitullakin on oikeuksia. Siksi, salli minun puhtain sydämin saada lähetä sinua kerta, vaikka ikuisiksi jäähyväisiksi.
Ottaa Annaa vyötäisiltä. Anna työntää hänet kiivaasti pois.
AAPPO (nuhtelevasti): Kun minä olen kohtelias ja näin tunnetta täynnä, ei sinun sovi käyttäytyä noin.
ANNA: Jospa minäkin olen tunnetta täynnä.
AAPPO (väärinkäsittäen): Silloin on Annan annettava valta tunteillensa.
ANNA (yrittäen lyödä): Ja jos se tunne käskee minun vieläkin ponnahuttamaan sinua, narri.