HILDA: Ähäpäs taas, vai rakas? Vaahtoa se on sellainen puhe, ja totta on se, että sinä olet maailman kehnoin mies ja narri niinkuin isäsikin.
AAPPO: Vaimo!
HILDA: Vaimo en ole, en sittenkään, vaikka kymmenen tuollaista miestä olisi. Hullu olinkin, kun kelkkaasi istuin, kun parempiakin olisin saanut.
AAPPO: Senkö liikkaavan suutarin?
HILDA: Miehen, jolla on talo. Mitäs sinulla on? Suu sinulla on ja siitäkös suuria sanoja höyryää kuin mitä savu-uhria. Ei sitä eletä runolla, kun ei ole muuta särvintä. Vai vaimonko sinua pitäisi elättää niinkuin isääsikin?
AAPPO: Hilda (aikoo lyödä, pidättyy, mutta ei voi kokonaan jättää), isäni puolesta, ah, täytyykö minun — oh, sinä, mihin johdatat minua!
HILDA: Tämäkö on palkkani kaikesta, ah, miten katkerata on tämä elämä, mihin kuiluun olen syössyt? Aina olen pyrkinyt korkealle, kauas ja korkealle, ja nyt, oo, tätä pettymystä (itkee).
AAPPO (säälien ja sovittaen): Hilda, jos koetetaan yhdessä vielä, pyritään yhdessä sinne — kauas ja korkealle.
HILDA (säikähtäen): Äläst, vai yhdessä, voiko kyypparin kanssa lentää, voiko tuollaisesta maasta muuta kuin myrkkymarjoja kasvaa?
AAPPO (hypähtää Hildaa kohti): Vaikene jo. (Hilliten itsensä.) Katso, tässä on herra, kasvanut tästä maasta — ja sinun pitää nähdä, ennenkuin kuolet, ketä olet loukannut. Nyt alan minä elämäni ja toimintani ja näytän, mikä ihminen on töllin poika. Minä hankin rahaa, minä annan ihmisten kumartaa käsissäni tuota roskaa, kultaa, jota he palvelevat. Minä suojelen kultamuurilla tätä myrkkymarjaa, niin, ja silloin itket sinä, totisesti itket.