ANNA: Tyhjäähän se oli, loruilua se äskeinen.
HILDA: Ja minä kun rakastan häntä niin, nyt sen vasta tunnen, kun hän on jättänyt minut.
ANNA: Ei hän koskaan jätä neitiä, niin hän äskenkin sanoi.
HILDA (ilostuen): Sanoiko? Mitä hän sanoi?
ANNA: Sanoi, enhän minä ymmärtänyt, mitä hän sanoi, sanoi vain, että te olette rakkaita (muistelee) ja että hän on rikas.
HILDA: Jaa, hänestä tulee rikas. No, jospa hän suotta oli suuttuvinaan, kun minäkin —. No, vielä hänkin itkeä saa.
ANNA: Elkää, hän on niin (etsii sanaa) — pehmeä — kyllä minä neitinä olisin iloinen vain.
HILDA: Kuule, juoksepas Aapon luo ja käske hänen pyytää minulta anteeksi käytöstään, sano, että se itkee siellä nyt, raukka.
ANNA: Jos se ei minun sanoistani välitä?
HILDA: Koetahan.