RIIKKA: Onhan kaupungissa toki ihmistä.
HILDA: Vaan sopiiko minun mennä kadulle ja sanoa: ottakaa, tässä on ihminen. Ei silloin semminkään kävisi kaupaksi.
RIIKKA: Se on tietty, tarvitaanhan siinä puhemies.
HILDA: Ei, siinä tarvitaan rakkautta.
RIIKKA: Mitä?
HILDA: Rakkautta.
RIIKKA: Niin, sitten jälkeenpäin, se on tietty.
HILDA: Niin, eihän ennen toki, kun ei kosia voi. Siinäpä se naisen aseman pahin kohta, ettei kosia voi. Koettaa vain salaisin keinoin syntymästä asti suositella miestä, kun ei tiedä, milloin ja kenen sattuu saamaan. Tämä se on ammoisista ajoista turmellut naisen luonnon. Ja sitten rakastua niinkuin piili, jos joku kysyy, muuten onni livahtaa käsistäsi. Vaan onko siinä kohtuutta, minä kysyn? Rakastuuko sitä tarpeen vaatiessa? Roskaa sitä rakastuu. Mutta olepas siitä tietävinäsi, et miestä ikinä saa. Rehellinen ja järkevä nainen jää naimattomaksi, niinkuin raita rannalle, usko pois, olen minä siksi jo elämässä nähnyt.
RIIKKA: Pitää pysyä sitten yksinään.
HILDA: Mutta ei ole varaa, kun ei ole ammatti hyvä. Ei ole muuta keinoa kuin tämä keinottelu, säälittää paiskautua siihen ryöppyyn, josta et enää koskaan, itseäsi ehyenä löydä, naimisiin, jossa elämä on yhtä pyykkiä: taivu, suutu, hyökkää päälle, anna anteeksi, itke, hyökkää samassa. Ja ole tähän aina valjastettu. Sitä se on. Olen minäkin siksi jo nähnyt.