ISAKSSON: Hyvältähän se tuntuu — kun ei ole pahaakaan tehnyt.
RIIKKA: Pahastako tuo sitten suru tulisikin?
ISAKSSON: Kun pyrkii irti tästä, tästä maallisesta niinkuin, voittaa ilon, mistä tuo tullee, niinpä tuo on elo nykyään helppoa aina.
RIIKKA: Lieneekö tuo helppoa vierasten luona kulku ja työn kerjuu, tylyyttä saat vain kokea.
ISAKSSON: Tylyyttä? No. Niinkuin lapset ovat tylyjä, niin ihmiset, joilla on varaa olla tyhmiä. Mitäpä siitä. Yhtä rakkaita ovat. Mutta olenpa kierrellessäni löytänyt paljon muutakin.
RIIKKA: Mitä olet löytänyt?
ISAKSSON: No, sinutkin ja kaiken muun.
RIIKKA: Paljonpa olet löytänyt kun minut, vanhan mummon.
ISAKSSON: Etpä vanha ollut, kun sinut tapasin. Ja vanha et ole nytkään, komea kuin seetripuu. (Laulaa.)
Sinä olet niinkuin seeteripuu,
Joka kukkii lähellä vettä.
Sinä olet aina naurusuu,
Ja huules tiukkuvat mettä.
Ja äänes soi
Kun käki toi,
Joka kukkuu kuivassa puussa.