Oli pimeä, eikä hän tuntenut maita edes. Vihdoin joutui hän entisen kotipeltonsa pientareelle, mutta hänen kotinsa oli hävinnyt.
Hän istuutui maahan itkeäkseen sitä, että kaiken oli täytynyt hävitä, kaikkien kuolla, äidinkin, joka aina oli hymyillyt, joka koskaan ei väsynyt.
Oli täytynyt hänenkin kuolla. Ja minne he hänet panivat?
Yhtäkkiä tunsi hän takaa-ajajansa seisovan vierellänsä. Hän katsoi, se oli hänen miehensä.
"Anna minun olla jo", rukoili hän.
"Minä tuon sinulle tämän, jonka unohdit."
Hän antoi hänelle verisen sydämen.
"Minun elämäni ja rakkauteni. Annatko ne minulle takaisin?"
"Annan."
"Niin, rahallahan sinä siellä sitä rakkautta saat."