ELIINA (hiljaa, raskaasti): Ette kiusaa. Vaan eihän minusta Halliselle ole.
HALLINEN: Miksi ei?
ELIINA: Ei vain ole.
HALLINEN: Jos olisikin toiselle lupa annettu?
ELIINA: Ei ole.
HALLINEN: Niin että jos vapaa on ja tahtoa on —
ELIINA: Vaan minä olen huono ihminen Halliselle. Olen pitänyt toisestakin.
HALLINEN: Et huono silti ole, Eliina. Sekö siinä vain olikin? Elä luule, että siihen kompastelen, jos jotakin väliä on sinulla ollut.
ELIINA: Kuinka te olette hyvä.
HALLINEN: Ei sinne päinkään. (Tarttuen Eliinan käsiin.) Ja saanko nyt katsoa niin, että omani tunnen?