TERESIA: Elä niin puhu. (Katsellen ympärilleen.) Miten hauskaa ja kodikasta ja turvallista on tässä vanhassa pesässä.
JYNKKÄ pyyhkii kädenselällä silmiään.
TERESIA (kuin yksin): Miten tätä kaikkea rakastan ja kaipaan — ja öillä uneksin usein — niin usein — — (Hän seisoo kuin muistellen jotakin ikävää, kääntyy sitten iloisesti Ekbomskaa tervehtimään.) Ja Ekbomska on yhtä nuori yhä, hauskaa taas nähdä. (Antaa päällysvaatteensa, jotka Ekbomska niiailtuaan vie mennessään)
TERESIA (istuutuu Jynkän viereen, ottaa häntä kädestä): Niin ovat vuodet menneet kuin uni vain.
JYNKKÄ: Niin, niin, aika rientää vain ja sivulle vanhat viskaa.
TERESIA: Sinä pysyt kuitenkin terveenä ja vankkana. Niin sitä pitää nuorille näyttää.
JYNKKÄ (ilostuen): Mitä minusta. Vaan sinäpä vasta itse kukoistus olet. Sopiipa miehesi olla tyytyväinen. Miehesi, mikä hän nyt taas olikaan — niin, Rankki. Miksi ei se Rankki itse tullut?
TERESIA (kevyesti): Se työ.
JYNKKÄ: Se työ. Kuuluihan hän jotakin aikaankin saaneen, oli sanomissa, jotakin tieteellistä.
TERESIA: Niin.