JYNKKÄ: Tieteet ne ovat tieteitä, sitä korkeampaa oppia. Ne eivät ole tavallista kuolevaista varten. — Noo, sittenhän teillä on hyvin kaikin puolin. Varoja vankasti? (Hän katsoo Teresiaan ja Teresia myöntää äänettömästi.) Varat, ne ovat maan tuki ja turva. Näes, ilman niitä mitä on elämä, mitä ihminen? Kuin tuulessa heiluva rihma.
TERESIA: Vaan onhan paljon sitäkin, jota varat eivät anna.
JYNKKÄ: On. Vaan köyhyys, se tuopi ensin toran perheeseen.
TERESIA: Köyhyyttä on vain niin monenlaista.
JYNKKÄ: Kärsitkö sinä, Teresia, minkäänlaista?
TERESIA: En minä.
JYNKKÄ: Sitä minäkin. Kun minulla oli vain tuo yksi poika — noo — en moiti sinulle isääsi — niin kiinnyin minä tähän nuoreen polveen. Te olitte kuin omia lapsiani, sekä sinä että veljesi. Teidän parastanne tahtoisin. (Peläten liikoja sanovansa.) Noo, ja kuulepa, mitä ajattelin. Ajattelin Artturinkin laittaa nyt sinne pääkaupunkiin. Mitäs sanot? Minulla on omat tarkoitukseni siinä. Hee —
TERESIA: Se on oikein. Onhan aika.
JYNKKÄ: Onhan aika. Vaan siitä toiste, siitä toiste. Sitten oikein rauhassa pakisemme.
TERESIA: Niin pakisemme. Mitenkäs tehdasasiat ovat?