TERESIA: Ikävä sinua on ollut.
IISAKKI (estellen): Ei —
TERESIA (arasti): Paljon enemmän kuin oman tyttösi ikävöinnit ansaitseisit.
IISAKKI: Ei, Teresia. Vaan kiitos sinulle hyvästä ajatuksestasi.
TERESIA: Tämä vanha koti on paikka, jonka veroista ei ole toista maan päällä.
IISAKKI: Minä toivon, että olisi — olisi koti kaikkialla, missä kuljet.
TERESIA: Olen kuullut, että sinä, isä, olet ryhtynyt töitäkin nyt johtamaan. Että olet kiinni nyt tässä — elämässä. Isä, sinä et usko, minkä ilon minulle sillä tuotit.
IISAKKI (raskaasti, hiljaa): Vähänpä olen iloa sinulle tuottanut.
TERESIA (ikäänkuin aueten omille ajatuksilleen): Vaan, isä, minkä surua olet tuottanut, on tärkeämpää ollutkin. Suo anteeksi. Surua ei se ole ollutkaan. Vaan ajatuksia, ehkä ilottomia siksi, kun ne eivät ole liikaa luvanneet, eivät enempää kuin mitä pitää ovat jaksaneet. Jo siinä, isä, olen suurimman perinnön saanut.
IISAKKI (tuskallisempana): Teresia — aina vaadit sinä minut tilille. Vaan kuinka usein sitä itsekseni teenkin, huomaan, että, että mitään ei olisi voinut muuttaa.