TERESIA: Mikään ei ole pysyvää. Kaikki on haihtuvaa, kipeäkin.
(Leikitellen.) Nyt tunnen suurta maailmantuskaa, kohta en tunne mitään.
Eikö se ole naurettavaa?
TOHTORI: Ei, se ei ole naurettavaa. Ette vain tiedä, mikä oikea kipeä on. Ettehän te ole koskaan ketään kipeästi — rakastanut. Vaan mitä puhummekaan! Suokaa anteeksi. Tarkoitan —
TERESIA: Ei mitään. Kuinka en olisi —?
TOHTORI: Mitä puhummekaan!
TERESIA: Puhukaamme. Siitä on kauan, kauan, kun olen tyhjästä puhunut. Ettenkö ole "rakastanut?" (Hymyilee.) Ensikseenkin voi rakastaa onnellisesti ja onnettomasti. (Suljetusti.) Jälkimmäinen on onnellinen, sillä se kestää kauemmin. Ja sitten voi rakastaa monesti. Tuhannesti. Ja eri tavalla. Teihinkin, uskokaa, olen ollut kerran oikein, oikein todella (tekee kädellään lieventävän liikkeen) rakastunut.
TOHTORI: Te leikitte sanoillanne.
TERESIA: En. Vaan eikö se ole naurettavaa! Ja kaikki nämä rakkaudet! Vaan pikku sydänraukalle siinä on tekemistä kerrakseen. (Tohtori nousee, kävelee levottomana.)
TERESIA: Istukaa. Jutelkaamme järkevämmistä asioista, eikä näistä lasten seikkasista.
TOHTORI (synkkänä): Ei. Jutelkaamme näistä kerta, näistä naurettavista.
Siitähän on kauan, kun olette tyhjästä puhunut.
Teresia naurahtaa kevyesti. Äänettömyys.