EKBOMSKA: Olenpahan vain. Vaan olen odotellut, että asiat kulkisivat luonnollisia teitänsä, kun näkyvät jo kululla olevan.
JYNKKÄ: Hee. Naita tyttö, se on järkevintä. Vaan minun tuosta Artturista, mitä pitäisi minun siitä ajatella? Eikö olisi jo aika hänenkin kotiutumaan päästä? He, kovin on hentoista tuon nykyisen nuoren polven olento. Ei itsestään mitään ymmärretä. Ja kun ne sitten vanhenevat, velvoituksitta elävät ja jos vielä ryyppytavoille tottuvat, niin elä enää vankkaa olijaa odota. Käy kuin Iisakin. Siinä työ tehtiin, kun se naitetuksi saatiin ja niinpäs kävi, että se vieraaksi kaikelle tälle kotiololle jäi. Elää kuin käypäläinen kotonaan. Ja mitä hyötyä siitä elämästä? Lyö risti koko sen sukupolven perään. Hyötyä siitä ei ollut.
EKBOMSKA: Surua vain.
JYNKKÄ: Surua vain. Siksipä on nyt toisin ladut laadittavat. Katsopas, näin ajattelin.
EKBOMSKA: Noo?
JYNKKÄ: Laittaisiko sinne pääkaupunkiin tuon Artturin? Sen vaimovainaan yksi sukuhaara on siellä varakasta perua vielä ja kouluutettua koko suku tätä Eeverttiä myöten. Niin että etsiköön nyt Artturi sieltä mieleisensä, ketäpä sitä täällä maalla naimaan pystyisikään.
EKBOMSKA: Ei niin ketään.
JYNKKÄ: Ja kun Artturista lukumiestä ei tullut, ottakoon ja asettukoon sitten tänne ja pitäköön sahat ja tehtaat, kun minusta aika jättää, isänsä ei siinä tielle pyri. Jotta ei tuota sukua huonoille pohjille jättäisi. Sitä kun on tuota maallista kerännyt, tahtoisi nähdä, kenelle sitä oikein kerännyt on. Ja tahtoisipa senkin nähdä, Viina, miten suku leviää ja vankistuu ja jälessäsi kansoittuu ja osaltaan maan turvaksi kasvaa. Mikä on sitten pois lähtiessäkään, kun tietää, että joskin tulvat tulevat ja lahot rakennukset lyyhistyvät, niin sinun vankalla perustallaan yhä seisoo.
EKBOMSKA: Niin, niin.
JYNKKÄ: Niin, että näistä on neuvoteltava nyt, kun Teresia kotiin tulee. Olet kait kuullut, että Teresia, minun tyttäreni, tohtorinna — mikä tuo nyt olikaan?