IISAKKI: Raskasta on olla. Kun on joutunut toisen tahdon alle. En syytä ketään. Voimakkaammalle valta kuuluu.
EEVERTTI: Voimakkaammalle valta kuuluu, ei meille, Iisakki. Meidän voimamme on meidän heikkoudessamme.
IISAKKI: Totta on, että minä olen heikko ja huono ihminen, minä, sinun isäsi, Teresia. Vaan sinä olet minun iloni, minun ainoa iloni tässä elämässä. Itketkö sinä, Teresia? Kyynel välkkyi silmässäsi. Minunko tähteni, Teresia? Olen niin pahoillani, kaikesta pahoillani. Sillä syvästi minä, Teresia, sen tunnen, että olen kehno eikä minulla ole oikeutta elämään eikä oikeutta ihmisnimeä kantamaan.
TERESIA: Ei, isä.
EEVERTTI: Poikani.
MIINA: Antakaa hänelle anteeksi hänen huonoutensa, tohtorinna.
Tuletteko Iisakki pois nukkumaan, vaivaatte vain tohtorinnaa?
(Koettaa vetää Iisakkia mukanaan, kun Iisakki ei lähde, menee yksin.)
IISAKKI: Ei, en tule. Anna minun olla. Kuules yhtäkaikki, Eevertti. Emmekö ole olleet narreja koko ikämme, emmekö enemmän narreja kuin ne, joita narreina olemme pitäneet ja joiden edessä ihmisyytemme paljastaneet?
EEVERTTI: Menkäämme, ystäväni. Ymmärräthän sinä elämän ja tiedät, miten sitä syvimmin halveksitaan: Kun et ole näkevinäsi mitä näet, et kuulevinasi mitä kuulet, et elävinäsi mitä elät. Siten säilyt sinä puhtaana, poikani.
TERESIA (joka tuskallisena on seurannut keskustelua, sanoo hellästi): Isä, isä, ei kukaan pakota sinua, istu täällä, istukaamme molemmat, me molemmat, eikö niin? Ymmärrämmehän me toisiamme.
IISAKKI: Kun sinä niin sanot, koskee sydämeeni. Ei, minä menen. Minun paikkani ei ole sinun vierelläsi.