TERESIA: On, isä.
IISAKKI: Kun sinä hymyilet noin, hymyilee koko maailma. Vaan jos sinä itket, (itkee) särkee rintaani ja murtaa sydäntäni. Maailman olisi pitänyt olla toinen, vain sinun tähtesi, sinun tähtesi. Ja minun olisi pitänyt olla toinen —
Iisakki tarttuu Eevertin käteen, menevät hoippuen pois.
Teresia on yksin, nojautuen verantapylvääseen, kun tohtori kohoaa portaita. Tohtori pysähtyy hänen luoksensa.
TOHTORI: Odotin sinua iäisyyden. — Mitä, itketkö sinä, armas?
Teresia nyyhkyttää.
TOHTORI: Miksi? Mitä on tapahtunut? Kuka on pahoittanut mieltäsi? Minäkö, minä olen tielläsi ehkä? Minä lähden. Eikö? Kas niin. Nyt olet sinä iloisempi, sinä hymyilet, armas. Ja miten hymyilet, sinä saatat minut itkemään. Ja sinun kyyneleesi — (Ottaa hellästi Teresian pään käsiensä väliin, suutelee kyyneleet hänen kasvoiltansa.)
TERESIA (katsoen ulos avonaisesta verannan ikkunasta, saavuttaa viileän rauhan, viitaten ilta-aurinkoiselle taivaalle): Kauas lentäisi ajatus, kauas. — Mitä on tämä ihminen täällä? — Tuolla on loputon avaruus ja avaruuksien kauneus.
TOHTORI: Ja täällä samaa avaruutta ja samaa kauneutta. Minulle rakkaampaa vain ja läheisempää.
Teresia pudistaa päätään. Äänettömyys.