IISAKKI: Nyt muistan. Jahaa — (väsyneesti). Niin se oli. Ei kannata ajatella. Mitätöntä.
Ryhmittyvät pöydän ympärille.
MIINA: Ja Eliinan kihlaus purkautui. Olisi vihkimättä vienyt.
Ajatelkaas —
EEVERTTI: Välikö tällä? Muoto kuin muoto.
IISAKKI: Monella kaikki kaikessa, veli.
EEVERTTI: Raukkapa olit, ihminen, jos muotojen varassa pystyssä pysyit.
IISAKKI: Niin pysyit. Vaan miksi halveksia ihmistä sentähden? Katsele sellaisenaan. Jos et jaksa, ota värilasit, joiden läpi katsot, sinä kun muutenkin värejä rakastat. (Osoittaa Eevertin punaisia kenkiä.)
EEVERTTI: He-he. Ainakaan en lähde etsimään totuutta niinkuin sinä paljain jaloin ihmisten taivaltamilta teiltä, verille jalat käyvät, vaan vedänpä näin paksupohjaiset suojukset jalkaan, sillä totuuden tiet ovat likaiset, liejuiset ja pettäväiset.
IISAKKI. Ja sinä puhdas pulmunen. Kysys maan matkailijoilta muiltakin, mitä olet!
EEVERTTI: Kuule, annan anteeksi, he, ota. Sillä näes, en päätä, niinkuin matkailijat monet, sitä, mikä sinä olet, sen mukaan, mitä minusta luulet. Enkä sen mukaan, miltä minusta näytät. Sillä sinä näytät minusta aina siltä, mitä minusta luulet: lurjukselta. Vaan sanon sydämelleni: tutki tarkempaan vielä, eikö hän kuitenkin ole ihminen, eikö kuulla ihmismerkit jo kuonan alta? Kuultaa, sanoo sydän. Hyvä. Hän on minun sukuani silloin. Ja niin on koko maailma minun pieni kotipihani.