TERESIA: Lapsiraukka. Koeta ajatella selvästi. Hänhän oli vanha, lääkärikin sanoi sitä odottaneensa.
ARTTURI: Vaan että minä vastustin häntä juuri silloin. (Valittaen.)
Vaan minä en voinut sanoa muuta kuin mitä sanoin, minä en voinut.
Minä olen syyttänyt itseäni — vaan minä en olisi voinut välttää.
Hetken äänettömyys.
IISAKKI (koettaa kääntää puhetta toisaalle): Menet siis pois, Teresia.
Sano, onko sinulla hyvä siellä olla?
TERESIA: On, isä. Niin hyvä kuin ihmisellä yleensä voi olla.
IISAKKI: Niin. Oman elämämme kannamme omassa rinnassamme. Toinen ei voi meille onnea eikä onnettomuutta tuottaa. Kun sen tiedät, tiedät alun.
ARTTURI (kiihtyneenä): Voi tuottaa toinen onnen ja onnettomuuden. Uskon sen, olen sen nähnyt. (Kävellen edestakaisin.) Minulla on asioita sinulle, Teresia, asioita, joiden pitää selviytyä. Sinä voit halveksia minua. Minä en ole se, jolta olen näyttänyt.
TERESIA: Sinä olet sairas.
ARTTURI: Ja sinä, isä. En ole ennen ymmärtänyt sinua. Olen syyttänyt sinua mielessäni aina — kuitenkaan, ei olisi pitänyt. Voi tulla joku, joka syyttää taas minua. Minun tekoni voivat näyttää yhtä heikoilta ja rikollisilta. Mistä ymmärrän minä tätä elämää? Käy niin sekavaksi. Se, jota on vääräksi luullut, voi ollakin oikeata.
IISAKKI (lohduttaen): Ei ole oikeaa ja väärää, on vain suhteellisesti oikeaa ja —